Mä kerroin eilen kahteen kertaa tarinan, johon sain molemmilla kerroilla täysin eri reaktiot kuuntelijoilta. Tarinan meni näin;

Olipa kerran tyttö, joka aina oli mukana innostuneena, kuunteli ja oli ahkera, vähäisimmätkin lintsaukset liittyivät pakotettuihin lääkärikäynteihin. Sitten tapahtui jotakin ja tyttö kasvoi ohitse "lainkuuliaisuuden". Eräänä päivän tyttö lintsasi, jonka vuoksi tippui psykologian kursiltaan. Tyttö oli surunmurtama, eikä osannut tehdä mitään ilman tätä elintärkeää kurssia. Tyttö ei kuitenkaan päättänyt luovuttaa, vaan otti positiivisen asenteen sekä kauniin hymyn kasvoilleen ja lähti uhkarohkeana tapaamaan kussinsa opettajaa. Tyttö näytti niin viattomalta, ettei opettaja voinut vastustaa häntä ja päätti armahtaa tytön takaisin kurssille. Tyttö ei koskaan ole ollut niin onnellinen. Sen pituinen se.

Toinen kuulijoista antoi palautteen huumorin kautta naureskellen. Totesi, että hyvät käytöstavat ja kaunis hymy korjaa suurimmat virheet. Hän oli aidosti iloinen lopputuloksesta.

Toinen jäi ihmettelemään taustatietoja. Mistä aikaisemmat lintsaukset olivat tulleet? Miksi? Hän listasi kasan asioita, missä tarinan tyttö oli tehnyt väärin, vaikka lopputulos olikin ollut hyvä. Hän ei silti ollut tyytyväinen tytön suoritukseen, sillä hänen mielestään ei pitäisi mennä niin pitkälle että on mahdollisuus tippua kurssilta.

Mutta jos lopputulos on hyvä, eikä ketään sattunut, eikö silloin kaikki ole hyvin? Entä jos ei vaan jaksanut, mutta osasi kuitenkin korjata virheensä, eikö niin saakaan tehdä?