Mulla on kovin ristiriitaiset fiilikset juuri nyt. Toisaalta mä en välitä, mua ei oikeesti kiinnosta, mutta toisaalta Hänen käytöksen saa mut kohta kuristamaan jonkun.

Mä tahtoisin kovastikin sanoa muutaman valitun sanan ja sanonkin, jos sille päälle satun. Nyt on vaan kovin väärä aika ja paikka. Nyt osaan pitää suuni kiinni.

Mä kuitenkin jäin Hänen edellisen viestinsä jälkeen miettimään, että onko näin sittenkään hyvä. Mitä multa vaaditaan ja mihin mun täytyy suostua. Onko siis pakko jos ei taho?

Hänen viesteistään kävi ilmi, ettei hän taida kovinkaan hyvin ymmärtää mua tällä hetkellä. Miten mä voin olla näin hyvissä fiiliksissä, vaikka tuntuu että oon menettänyt kokonaisen vuoden ja ihmisen viimeisen kuukauden aikana.

Viimeisen kuukauden aikana tapahtui kovin paljon muutakin. Päällimmäisenä tulee mieleen kolme asiaa, jotka saivat mun voimaan niin fyysisesti kuin henkisestikin pahoin joka suunnalta. Mun oli oikeesti tosi paha olla.

Ensimmäiseksi tapahtunutta on helppo selvitellä näin jälkikäteen. Ilkeän ruma viesti.

Mä oon yrittänyt vuoden päästä Hänestä eroon, niin mun lähettyviltäni kuin ajatuksistanikin. Mä tiesin, ettei siitä olisi mulle loppupeleissä mitään muuta kuin haittaa ja tuskaa. Mä en kuitenkaan päässyt irti ja jokaisen epäonnistumisen jälkeen ajattelin, että kaikki muuttuu vielä paremmaksi. "Ei se tekisi sitä mulle enää, kyllä tästä selvitään." Joka kerta - sama juttu. Mä en uskonut, että se ihminen voisi koskaan satuttaa tai loukata mua ja päästin sen siksi niin lähelle mua. Mä luotin siihen. Ja niin, ehkä kaikkein eniten, mä luulin, että se tykkää musta. Luulo ei ole tiedon värtti.

Ensimmäisen episodin jälkeen ajattelin, että tahdon mahdollisimman kauas, etten enää ikinä sorru samaan. Helvetti, se oikeesti sattu sillon. Mä ajattelin kuitenkin jälleen positiivisuuden kautta, ettei tässä olisi enää mitään menetettävää.

Nykyisin mä ajattelen, että olisin silloin uskonut alunperin itteäni, kun tiesin ettei tästä hyvä seuraa. Olisinpa vaan luovuttanut ajoissa ja kaikelta pahalta olisi vältytty. Mutta EI, kun tän tytön täytyy olla niin helvetin itsepäinen! Ja tässä sitä ollaan.

Sitten se kuitenkin teki juuri sen, mitä olin koko vuoden pelännyt. "Ei se tekisi sitä sama uudelleen. Ei se voisi. Jos sillä on yhtään järkeä päässä.." Mä en oikeastaan vieläkään tiedä, että ymmärsikö se jo ensimäisestä että mua sattui aika pahasti. Olin rikki jo silloin. Siihen päälle sama uudestaan. Ai sekö ei muka enää tuntuisi? Käännä toinen poskesi - ja paskat!

Sama tapa. Sama aika. Sama sisältö.

Kipu, tuska ja pettymys kertaa tuhat. Ai toisella kerralla pitäisi olla jo helpompaa?

Mun on nyt helppo irtaantua siitä, koska mä olen yrittänyt sitä jo vuoden. Mulle annettiin tarpeeksi hyvä syy, enkä nää mitään minkä vuoksi palaisin. Mä en tahdo takaisin siihen vanhaan kuvioon, en enää edes ystäväksi - kai.

Taas mulla on kuitenkin tunne, että mua syytetään. Sen huomaa tekstaustyylistä. Sen, jos minkä oon puolentoista vuoden aikana oppinut tuntemaan. Varmaan paremmin kuin mitään muuta.

Jättäsit mut oikeesti rauhaan.