Mä oon kahtena edellisenä iltana kiivennyt paikan korkeimmalle kohdalle. Katsellut alaspäin ja ajatellut kaikkea mitä viimeisten puolentoista viikon aikana on tapahtunut.

Mun jaloissa pyörii pieni lapsi, joka leikkii kokkaavansa. Edessäni istuu toinen joka putsaa mustikoita.

Oon jäänyt pohtimaan kovasti asioita, joista olen ystävilleni puhunut. Ajatellut, etten varmasti taas valehtelisi kenellekään. En kai mä olekaan. En vain tällä hetkellä ole kovinkaan varma siitä mitä tahdon.

Mä sanoin eräälle puhelimessa toissa yönä, että on pakko myöntää olleen kiva herätä toisen vierestä, yleensä kun yksin joutuu nukkumaan. Väitin kuitenkin edelleen kovasti etten tahdo parisuhdetta tai miestä pysyvästi. Olen päätynyt toistaiseksi siihen, ettei musta olisi elämään toisen ihmisen kanssa. Kai mun pitäisi sitten luottaa niin paljon, että pystyisin elämään toisen kanssa niin lähekkäin. Mutta tällä hetkellä mun mieli ei pysty luottamaan kehenkään uuteen mieheen. Eikä edes vanhoihin.

Luottaminen on aina ollut mulle vaikeeta. Nyt tuntuu, että ne vanhat tunteet tulee sen suhteen takaisin, joiden luulin jo kadonneen. Miehen kanssa olen joutunut miettimään näitä asioita monesti uudestaan. Luotan häneen asioiden suhteen mitä hän tietää, en niihin joita hän ei tiedä. En suostu enää puhumaan.

Mua yritettäisiin kuitenkin taas manipuloida.