Mun pää on täynnä kysymyksiä ja hän tietää sen. Olen sanonut tahtovani vastauksia, etten ymmärrä ja tahtoisin puhua. En kuitenkaan ole sittenkään täysin varma tahdonko puhua tai nähdä.

En usko saavani vastauksia, haluaisin niitä kuinka paljon tahansa. Jos taas saisin, en tiedä auttaisivatko ne minua ymmärtämään tilannetta yhtään paremmin. Toisaalta jo pieni kulman aukaiseminenkin lauantaina auttoi minun pientä päätäni ymmärtämään miksi tässä ollaan. Jos siis saisin vielä toisenkin palasin, tietäisin jälleen hieman enemmän. Hän ei kuitenkaan tahdo kertoa.

Mä mainitsin eilen autossa jotakin, joka on pyörinyt päässäni nyt pari päivää. Tahdoin selvittää asian. Madalsin ääntäni niin, ettei muut kuulleet ja tiukkasin; Hyvähän sun on olla, kun mä oon ainoa johon sattuu. Takaisin sain vastauksen, jota en olisi odottanut.

Onko teko oikein, jos sen lähtökohtainen idea on tuoda hyvää, mutta lopputulos aiheuttaakin pelkkää pahaa?

Mä aloin eilen autossa miettimään, että miksi sitten pitää tehdä sellaista, mistä molemmille tulee huono fiilis. Jos molemmat tahtoisi asioiden olevan toisin, eikö niitä voisi muuttaa molemmille mieleisiksi?

Mua hieman pelottaa tuleva, koska mä en tahdo enää koskaan siihen kierteeseen. Mua on satutettu jo ihan tarpeeksi, enkä jaksaisi sitä enää uudestaan. Ehkä on kuitenkin parempi, ettei me jatkossa nähdä. Varsinkaan, jos asioihin ei voi vaikuttaa niin ettei kehenkään sattuisi. Nyt sattuu molempiin.

Mun tekee pahaa katsoa, kun toinen kärsii toisen puolesta. Se saa mut tuntemaan syyllisyyttä, vaikka tiedänkin ettei mulla ole ollut lopputulokseen osaa eikä arpaa. Siitä katseesta voi vaan lukea niin paljon.

Mä en tahdo sitä. Mä tahtoisin olla kaveri, mutten pysty siihenkään. Tahtoisin selvittää syyt tähän kaikkeen, mutta mä en saa sitäkään. Kun kaikkea ei tarvitse tietää.

Mulla on liikaa kysymyksiä, muttei yhtäkään vastausta.