Se on uskomaton tunne, kun voi itse kävellä kylmien hyllyjen välejä rauhassa, toisessa kädessä punainen ostoskori. Sitä saattaa kaikessa rauhassa vain kierrellä ja miettiä mitä tahtoo. Sitten nappaa haluamansa koriin ja suuntaa kassalle.

"Saanko mä nähdä sun henkkarit tässä samalla. Vaikka kyllä sä varmaan oot.."

Hymyilin kauniisti.

Kotiinpäin kävellessäni mietin, ettei varmaan kukaan täysjärkinen alaikäinen kävele kauppaan asti yrittämään ostaa jotain mitä ei oikeasti saisi - sen näköisenä miltä minä tänä aamuna kauppaan kävellessäni näytin. Niin täytyihän mun siis olla täysi-ikäinen.

Ja mä olen.

Tosin mielessä on tälläkin hetkellä jokin ihan muu kuin se, että olen pärjännyt hienosti täysi-ikäisenä kaksi päivää.

2008 keväällä tyttö oli puoliksi varma itsestään, siitä missä oli ja mitä teki. Sitten tuli lukio. Uudet ympyrät, ihmiset ja tavat ja paikat. Pienikin itsevarmuus katosi. Elämään sattui kuitenkin juuri sillä hetkellä sen hetkinen pelastava enkeli, joka suojeli sitä joka ei yksin tulisi pärjäämään.

Epävarmuus katosi hiljalleen ja tyttö alkoi jälleen luottamaan itseensä ja muihin. Kahden vuoden jälkeen tyttö voi sanoa ääneen olevansa itsevarma itsestään. Hän luottaa itseensä, muttei vieläkään muihin.

Viime aikoina tyttö on kovasti miettinyt mitä elämällään tekisi. Mihin suuntaisi, kenen kanssa, miksi ja kuinka. En ole koskaan väittänyt, ettei mun pelastavasti enkelistä olisi ollut mitään hyötyä viimeisten kahden vuoden aikana. Auttoihan hän mua enemmän kuin kukaan. Nyt tuntuu kuitenkin siltä, ettei se alunperin erittäin epävarma ja yksinäinen tyttö enää kaipaa huolenpitoa, vaan tuntuu pysyvänsä pystyssä ilman tukeakin. Niin kuin ennen. Silloin, syksyllä 2008, en olisi voinut kuvitellakaan elämääni ilman apua. Nyt, kesällä 2010, kaksi vuotta myöhemmin tuntuu, ettei ole koskaan pärjännyt näin hyvin - yksin!

Mut kasvatettiin hyvin lukioelämään. Sain opastusta ja neuvoja, eikä kukaan sysinyt mua syrjään. Mua kohtaan oltiin kilttejä ja ihania. Ja voin vain toivoa, että syksyllä aloittavat uudet ykköset saisivat yhtä hyvää kohtelua kuin minä sain silloin.

Nyt, kun katson taaksepäin lukioaikaani en oikein tiedä mitä pitäisi sanoa, itkeä vaiko nauraa. Nyt mä näen sen, mitä en silloin sokeudeltani huomannut. Kuinka sinisilmäinen mä jälleen olen ollut. Mä olen viimeiset kaksi vuotta ollut jotakin jota mä en oikeasti ole, yrittänyt olla ihana, jotta kaikki pitäisivät. Mä olin pihalla, sulkeutunut ja poissaoleva, liian usein omissa maailmoissani. Ja nyt alan ymmärtää miksi.

Tällä hetkellä musta tuntuu, että pitkään aikaan en ole voinut näin hyvin. Musta tuntuu, että olen oma itseni, se millainen olen ollut joskus kolme neljä vuotta taaksepäin. Viime vuosina olen ollut jotakin ihan muuta. Musta tuntuu, että mut on jotenkin tukahdutettu. Koko ajan piti olla läsnä ja yrittää. Ja sitten kun ei yrittänyt syytettiin siitä, kun ei koskaan puhuta. Nyt kaikki on hyvin, koska kukaan ei yritäkään puuttua mun elämään. Se kuka teki sitä kaikkein eniten, ja vielä mun huomaattani, on vihdoin historiaa ja mä saan jatkaa elämääni sellaisena kuin sen tahdon olla.

Liian usein jätin suuni avaamatta, koska joku olisi jälleen syyttänyt mua siitä, että valehtelen. Liian usein valehtelin, koska mua muutenkin syytettiin siitä. Sitten hiljenin ja oivalsin. Mut tukahdutettiin.

Mun oivaltamisen jälkeen aloin toimia. Ja onnistuin. Vihdoin joku on hiljentynyt ja antaa mun elää elämääni juuri niin kuin tahdon.

Ja jälleen olin oikeassa. Ihmisiin ei voi luottaa. Eikä ketään voi tuntea - ei paljoa eikä vähää. Kaikki pettää kuitenkin.