Muistaakseni kirjoittelin tuossa muutama viikko taaksepäin niistä mun painajaisista. Eivät ole vieläkään loppuneet ja viime päivinä olenkin löytänyt itseni unessani oksentamassa verta, vetämässä kauhu-jumppatuntia, jossa jokainen haukkui osaamiseni sekä uimassa kauheiden (todellisten!) ihmisten kanssa.

Eikö elämässä riitä mikään?

Viime päivät olen kovasti yrittänyt pysyä maan pinnalla. Ystävän ongelmat ja tukeminen ollut vahvasti omassa elämässäni esille, tulevat kirjoitukset ja suuri paniikki niiden suhteen, töiden alku ja ihmiset ja suhteet. Niin ja pieni flunssa heikentävät keskittymiskykyäni. Mun pää tuntuu liitelevän pilvissä - jälleen - enkä pidä yhtään siitä suunnasta, johon olen taas ajautumassa.

Mikä siinä oikein on?

Mun tekisi jälleen mieli lähteä karkuun, huutaa ja puhua. Mutta olen vain hiljaa paikallani. Ystävilleni olen kovasti viime päivinä valittanut etten tahdo taas sitä mun elämääni, mutta mitä he voivat mulle tehdä. Lyödä kirjalla päähän ja toivoa, että fiksuunnun?

Todellisuudessa mulla ei ole minkäänlaisia tunteita jäljellä. Siksi tämä tuntuukin kovin hölmöltä. Enkä voi asialle yhtään mitään.

Tahtoisin siitä vaan niin kovasti irti - kokonaan.