Täällä ollaan sitten palattu arkeen ja oikein rytäkällä! Samoihin aikoihin palattiin niin kouluun kuin työpaikallekin ja suunnittelu ponkaistiin vauhtiin. Lujaa siis mennään eteenpäin.

Kaiken tämän kiireen, häslingin ja onnellisuuden rajamaissa ehtii kuitenkin hieman panikoimaan, riitelemään, valehtelemaan, välttelemään, puhumaan ja ennen kaikkea suunnittelemaan tulevaa.

Yllättävää, että arjen palattua mun stressitaso nousi saman tien pilviin. Lähinnä kirjoituksien vuoksi, mutta onneksi luotto itseen on vahva. Kerkesin jo toisen päivän aikana kiroamaan matikan, juttelemaan mukavia, esittämään iloista, leikkimään että kaikki on ok sekä pohtimaan sopua - josta ei kuitenkaan mitään yrityksistä huolimatta tullut.

Kaiken tämän keskelle olen ehtinyt miettimään niitä mun suhteita ja ihmisiä. Ja kyllä, edelleen kyseessä on tämä kaksi vuotta sitten tapaamani Mies. Joka yllättäen - ja valitettavasti - on tehnyt pientä paluuta mun elämään ja ajatuksiin.

Mä en väitä, etteikö musta olisi ihana olla sen ihmisen kanssa tekemisissä, mutta kuitenkin mietin edelleen olisiko parempi ilman. Kun en vaan taas halua satuttaa itteäni - ja no mulla on vahva luotto siihen, että jos taas jämähdän tähän niin tulee enemmin tai myöhemmin käymään - . Toisaalta tällä hetkellä tiedän entistä varmemmin, ettei kukaan tahdo myöskään satuttaa mua tahalteen. Mä en tahdo riidellä, olla mykkäkoulussa tai esittää välinpitämätöntä. En tahdo olla ilkeä.

Mutta en mä oikeestaan tällä hetkellä tahdo kovinkaan läheiseksikään. Tällä tarkoitan sellaista, että taas lähtisi juorut kiertämään pitkin koulun käytäviä. Se ei ole mukavaa. Mä tahtoisin elää elämääni niin, ettei mun tarvitsisi miettiä jokaista sanaani ja tekoani.

Kyllä myönnän, että täysin erossa oleminen tulisi olemaan aika rankkaa. Mutta jos se hyödyttäisi pidemmän päälle molempia, eikö se silloin olisi hyvä ratkaisu?

Mä mietin paljon asioita öisin. Ja niin myös viime yönä ja aihe oli tavallistakin tutumpi. Mietin, että jos kuitenkin puhuisin asiasta vielä hieman toiselle osapuolelle. Mutten taida sitten kuitenkaan. Mitä mä sitten sanoisin?

Haluan sun lähelle mutten että kosket.

Mä olen aiemmin miettinyt sitä välimatkaa, mutta totesin ettei se tällä hetkellä sovi milläänlailla kuvioon. Haluan aikaa ja tilaa. Ja sitä, ettei jatkuvasti mun joka toista sanaa arvosteltaisi. Mä en kohta puhu enää mitään, jos koko ajan mun sanomisia pitää moittia ja pistää paremmaksi.

Kun mä en tiedä jaksanko mä yrittää olla kuin en olisikaan.