Mä harvoin otan vapaaehtoisesti puhelinta käteeni ja soitan pyytääkseni lupaa tulla käymään. Tänään kuitenkin oli eräs näistä harvinaisista päivistä ja sain luvan päästä piristämään erään henkilön sairaspäivää.
Muhun harvoin vaikuttaa kenenkään toisen mielipiteet itsestäni. Teen niin kuin musta tuntuu hyvältä, enkä välitä mitä muut siitä ajattelevat. Kuitenkin välillä pahat sanat jäävät kaivelemaan ja itsetunto romuttuu - ainakin hetkellisesti.
Mä mietin jo alusta alkaen, että oli virhe mennä kylään. Piti nopeasti käydä, mutta se vierähtikin kolmeksi ja puoleksi tunniksi. Mä en usko, että viisastuin tai sain ajateltavaa, mutta jonkinlainen tyyneys mieleni valtasi, kun olin saanut sanottua ääneen ja kasvotusten mikä mieltä painaa. Niin ja ne muutamat kyyneleet ja erään lempeä katse.
Joskus tuntee, että kuuluu jonnekin. Joskus tulee se kaunis tunne, että on oikeassa paikassa juuri oikeaan aikaan - vaikka toinen olisikin kipeänä. Täytyy myöntää, että vaikka aluksi (ja lopuksi!) hieman epäilin, oli lopputulos ja olo ihan hyvä.
Kuitenkin mun esittämään kysymyksiin ei ole vastauksia.
Vähän aikaa sitten multa kysyttiin olenko edelleen epätoivoisen ihastunut. Mä hymyilin kauniisti ja vastasin olevani kaukana siitä. En valehtele, älkää siis pyöritelkö niitä silmiänne. Kai mä olen vain helpottunut.. jostakin.
Kaikki on ihan hyvin.
Toisaalta mua nauratti tänään istua sillä sohvalla kun toinen katsoi nätisti suoraan silmiin ja hymyili söpösti. Miten mä olen taas päätynyt tähän? Se pyöritteli mulle monesti silmiään, kun puhuin mun mielialavaihteluista - joita hän ei ole onneksi koskaan joutunut kohtaamaan kanssani.. Mulle yritettiin puhua järkeä, mutta jääräpäänä en mitään usko. Ja sitten hymyiltiin ja naurettiin.
Puhuttiin myös riitelemisestä.
"Eihän me koskaan riidellä."
- Ei me kauheesti. Ja silloinkin kun riidellään, sä et tiedä sitä.
"Niin koska sä et kerro. Eli sä vittuunnut kotona ja mä olen täysin tietämättömänä."
- Niin just siks mä oon hiljaa, ku sit me vaan riideltäs jos puhuttas.
"???"
Kommentit