Mä olen hyvä kiertämään totuutta, valehtelemaan ja väistelemään vääriä kysymyksiä. Olen hyvä esittämään ja olemaan kuin en olisikaan. Olen hyvä elämään vaikken eläisikään.

Mä en tiedä miten aina päädyn sellaisiin tilanteisiin, joihin en tahtoisi. Jotenkin olen kuitenkin vuosien varrella oppinut salaisen taidon, jonka vuoksi kukaan ei koskaan tiedä mun todellisia ajatuksia tai asioita, jotka on juuri sillä hetkellä mun elämässä menossa. Mies on oppinut näkemään mun kiertelyn, valehtelun ja hymyn taakse ja osaa aavistaa jo kilometrejä etukäteen milloin räjähtää.

Joku on joskus sanonut, että mussa on tasan kaksi mielialaa. Joko kaikki on hyvin tai koko maailma romahtaa niskaan. Tänään on jälleen jälkimmäisen vuoro. Mä odotan, kun joku todella kysyy multa mitä mulle kuuluu. Kohteliaastiko pitäisi vastata "kiitos hyvää, entä sulle?" Niin läpinäkyvästi mä en toivottavasti valehtele.

On rumaa valehdella.

Mutta on rasittavaa kertoa totuutta, kun ei jaksa puhua. Mä en ole jaksanut puhua melkeinpä kymmeneen vuoteen. En ole koskaan ymmärtänyt miten puhuminen voi auttaa huonossa tilanteessa. Täytyy kyllä tällä kertaa myöntää, että olen jopa miettinyt jos jollekulle kertoisin mitä mielessäni liikkuu, mutta en ole löytänyt vielä oikeaa ihmistä. Jahka sen löydän, uskon tilanteeni menneeni jo ohitse ja normaali arki palannut elämääni.

Toivossa on hyvä elää.

Mä olen oppinut valehtelemisen jalon taidon, joka on lukioon saakka toiminut moitteettomasti. Sitten tapasin Miehen, joka ei yrityksistä huolimatta suostunut lopettamaan huolehtimistaan ja jatkoi kyselyjään. Tähän kyllästyneenä olen viimeisen vuoden aikana kertonut Hänelle yhtä sun toista elämästäni alku vuoteen saakka. Sitten joku naksahti mun päässä ja vaikenin kuin muuri - jälleen.

Tämän jälkeen elämässäni on pyörinyt kaikenlaista, joista en ole kenellekään raportoinut. Mies on palannut mieleeni, joka harmittaa suuresti, sillä mulla meni niin hyvin ilman häntä. Luulin olleeni jo ohitse tämän vaiheen ja se tulikin rytinällä takaisin.

Hänen kohdallaan mua kuitenkin tällä hetkellä eniten mietittyttää eräs lause, jonka häneltä tässä jokin aika sitten sain. Etten olisi puhunut itse hänelle totta elämästäni. Sen ainoan kerran, kun mä avaan suuni (vapaaehtoisesti!), mun väitetään heti valehtelevan? Kyllä, myönnän, voi olla asioita, jotka olen jättänyt kertomatta, mutta kaikki mitä olen itsestäni ja elämästäni kertonut on ollut täysin totta. En koskaan valehtelisi elämästäni. Oli loukkaus, että hän edes antaa tuollaisen olemassaolon mahdollisuudenkaan. Varsinkin, kun hän hyvin tietää kuinka vähän suutani avaan. Toivon todella, ettei hän tarkoittanut sitä mitä sanoi, sillä se on jälleen itselleni hyvä syy pitää suu kiinni.

Johonkin pitää taas purkaa ajatuksia. Älkää kuitenkaan olettako, että tämä olisi asia jota ajattelen kaikken eniten. Mun mielessä on, valitettavasti, hieman painevempia asioita tällä hetkellä.