Aluksi leikkijät asettuvat maahan piirretyn ympyrän sisäpuolelle. Heittäjäksi valittu jää pallon kanssa ringin ulkopuolelle. Heittäjä yrittää osua leikkijöitä pallolla, näiden väistellessä heittoja parhaan taitonsa mukaan. Jos pallo osuu leikkijään, hän siirtyy piirin ulkopuoleelle heittäjäksi. Viimeinen ringin sisäpuolelle jäänyt voittaa leikin. Yhdeksänkymmentä luvun loppupuolella leikki tunnettiin nimellä polttopallo. Mutta muistaako tätä leikkiä enää kukaan?

Polttopallo, tervapata ja kymmenen tikkua laudalla sekä monet muut pihaleikit ovat tämän päivän nuorille aikuisille muistoja kultaisesta lapsuudesta. Muistan itse viettäneeni kaiken vapaa-aikana pihan lasten kanssa leikkien mitä mielikuvituksellisia leikkejä, aloittaen peilistä ja päätyen rosvona juoksemaan poliiseja karkuun. Enkä vaihtaisi yhtäkään kiveen kompastumisesta johtunutta polvinaarmua nykypäivän juoksemiseen, joka tapahtuu omalla pelihahmolla koneen välityksellä.

Lapsena ajatteli leikkimisen olevan vain hauskanpitoa ja ajantuhlausta, ilman sen syvällisempiä tarkoituksia. Nyt, aikuisuuden lähestyessä, ymmärtää kuinka paljon kirkonrottaa leikkiessä on oppinut taitoja, jotka auttavat esimerkiksi luodessa uusia sosiaalisia suhteita. Toisten huomioonottaminen, sääntöjen noudattaminen ja ryhmässä toimiminen ovat asioita, jotka kymmenen vuotta sitten sisällytettiin huomaamattomasti leikkeihin. Silloin me, pihapiirin kauhukakarat, muodostimme tiiviin ryhmän, johon jokainen tunsi kuuluvansa.

Katsoessani makuuhuoneeni ikkunasta näen tyhjän pihakeinun sekä aution, koskemattoman hiekkalaatikon. Viereisissä taloissa palavat valot, mutta ääniä ei kuulu. Minne ovat kadonneet kikattavat tytöt ja karkuun juoksevat pojat, kun pihalla leikittiin pusuhippaa? Entä ne vanhemmat, jotka parvekkeilta huusivat lapsia käymään välillä kotona?

Lasten ja nuorten mielenterveysongelmat ovat lisääntyneet, kuten myös koulukiusaaminen. Nettiriippuvuus ja lasten liikunnan vähyys ovat jatkuvasti keskustelun aiheina. Maailma on muuttunut huomattavasti 2000-luvulla, joilloin jokaisella on kännykkä, tietokone ja playstation. Media kasvattaa lasta enemmän kuin omat vanhemmat ja kavereiden kanssa jutellaan facebookissa. Onko siis ihme, että perinteiset pihaleikit unohtuvat, kun lapsen päivät ovat täysiä eikä ylimääräistä aikaa jää leikkimiseen?

Pihapiirin lasten tiivis yhteisö vastaa nykypäivän nettiyhteisöjä, jotka tuovat lapset toistensa lähelle ilman, että heidän tarvitsee poistua kotisohvalta. Media opettaa nettikäyttäytymistä, mutta miten lapset oppivat heittämään palloa tai hyppimään hyppynarulla? Vuorovaikutustaitoja opetetaan nykyisin monipuolisemmin kuin ennen, mutta perinteisten leikkien opettaminen on vähentynyt vedoten lasten mielikuvitukseen ja nopeaan aikuistumiseen. Katoavatko pihaleikit täysin suomalaisten lasten elämästä?

Omasta lapsuudestani tulen aina muistamaan tunteen, kun juoksin puusta puuhun piiloutuakseni etsijältä. Jännitys ja odottaminen kuuluivat leikin henkeen, eikä netissä voi kokea samanlaista hengästymistä ja pelkoa siitä milloin tulee nähdyksi ja kuulee maagiset sanat: "Eemil-rotta nähty!"

Toivon vanhempien muistavan oman lapsuutensa ja yhteenkuuluvuuden tunteen, jonka pihakeinusta sai. Vanhemmat voivat lähteä mukaan ulos ja yhdessä lasten kanssa herättää henkiin vanhat leikit ja tuoda ilon takapihalle.

En usko, että pystymme muuttamaan lasten tapoja, mutta voimme antaa heille vaihtoehtoja ja toivoa heidän vaihtavan playstation hiirenhäntään. Muuten pihassa jää moni taito näyttämättä.

Me, yhdeksänkymmentä luvun lapset, piilouduimme maailmalta kivien taakse leikkimään. 2000-luvulla piilopaikka on vaihtunut kivistä netin nimettömyyteen.