Hämäsin itseäni aamulla oudoilla ja hieman epätavallisilla ajatuksilla. Myönnän nukkuneeni edellisenä yönä erittäin huonosti, muutaman tunnin korkeintaan. Matkalla kouluun mopolla ajaessani puhun yleensä ääneen, sillä saan paremmin ajatuksistani tällön selkoa - eikä onneksi ole pelkoa, että joku kuulisi minut.

Yhtäkkiä tajusin ajattelevani tapaturmaani, joka kyllä on usein ajatuksissani, mutta ei tällä tasolla. Aloin käymään hitaasti läpi kaiken tapahtuneen, joka johti leikkaukseen ja kolmen viikon makaamiseen sairaalassa. Kävin hitaasti ääneen läpi kaiken mitä ko. päívästä muistan ja palautin asioita mieleeni. Miksi? Ei aavistustakaan. Tuli vaan tunne, että tahdon puhua siitä - itselleni.

Koululle päästyäni olin käsitellyt tapahtumat, syyt ja seuraukset, entiset ja nykyiset tunteet asiaa kohtaan.

En tahtoisi kenenkään kokevan sitä mitä itse ole kokenut, mutta en myöskään tahtoisi ottaa asiaa pois menneisyydestäni ja muistoistani. Se on vahvasti osa mua ja on opettanut ja kasvattanut mua enemmän kuin mikään.

Mä itse uskon vahvasti siihen, että kaikki mikä ihmiselle elämässä tapahtuu, on tarkoitettu tapahtuvaksi. Että kaikella on syynsä. En pidä tapahturmaa omanani tai jonkun toisen syynä. Mielestäni se oli puhtaasti huonoa onnea ja sattumaa. Siihen ei oltaisi voitu mitenkään varautua tai ennakoida.

Nykyisin pystyn puhumaan tapaturmasti  paremmin kuin ennen. Olen ylpeä menneisyydestäni, enkä tahdo peitellä sitä. En kuitenkaan tahdo tuoda sitä esille, ikään kuin syyksi johonkin asiaan. "Epäonnistuin, koska mulla on menneisyydessä tälläinen.." Uskon vaan sen auttavan ihmisiä ymmärtämään mua ja joitakin valintojani.

En tahtoisi elää tapahtumaa koskaan enää uudestaan, mutta tahtoisin palata hieman taaksepäin ja tajuta aikaisemmin, että asiasta voisikin keskustella jonkun kanssa. Puhua, jotta ymmärtää mitä on oikeasti tapahtunut. Nyt, kun ajattelin aikaa taaksepäin, kukaan ei oikeastaan kertonut minulle mitä oli oikeasti tapahtunut, mitkä ovat tulevaisuuden ennusteet ja miten se voi vaikuttaa muhun tai teveyteeni jatkossa. Olisin kaivannut tukea enemmän, vaikka olenkin pienestä pitäen yrittänyt olla vahva ja omillaan pärjäävä.

Joskus on vain niin vaikea kertoa kenellekään mitä todella ajattelee tai tuntee. Kuolemanpelko on peloista kamalin. Ja sitä on välillä hyvin vaikea selittää tai kuvailla.

Istuin tänää koulumme aulassa ja leikin lukevani terveystietoa. Todellisuudessa ajatukseni harhailivat koska samassa tilassa oli ihminen, jota en kaivannut tai tahtonut näkeväni. Yritin välttää hänen katsekontaktiaan.

Tunnin alussa tekstailin ystäväni kanssa. Olin kuitenkin paikassa, jossa puhelimen yhteydensaaminen oli hankalaa ja epäilin menivätkö viestini perille. Muutamat menivät ja aloin kirjoittamaan sepustusta aulan tapahtumista. Kerroin, että minua ärsyttää ja tahtoisin sen ihmisen vaihtavan koulua.

Kotona huomasin, että viestini ei ollut lähtenyt ja huokaisin helpotuksesta. En juuri nyt jaksaisikaan selittää koko asiaa. Ja niin vein puhelimeni sänkyyni tyynyn alle äänettömänä ja lähdin shoppailemaan.