Itseaiheutettu ikävä on varmaan kauhein tunne mitä ihminen voi tuntea tai itselleen aiheuttaa. Siinä ei auta kuin kitua ja kärsiä omien valintojensa ja päätöksiensä takia.

Mulla on kaikki hyvin, kun en näe ketään. "Poissa silmistä, poissa mielestä." Mutta sitten, kun vastaan kävelee tutun näköinen ihminen, iskee kaikki täysillä mieleen. Siinähän sitten käännät katsetta muualle ja yrität olla kuin et olisikaan.

Mä harvemmin kadun omia tekojani tai päätöksiäni, pysyn niiden takana vaikka mitä vastaan tulisi. En kuitenkaan ole koskaan tehnyt näin vaikeaa valintaa tai pystynyt pitämään sitä. Tämä on vaikeinta mitä olen koskaan tehnyt. Mutta uskon sen vain vahvistavan mua, jos vain pysyn tekojeni takana. Nyt en luovuta, kun olen näin pitkälle päässyt!

Kyllä mä joskus mietin, jos olisinkin päättänyt toisin ja tilanne ei olisi tämä mikä se nyt on. Kuitenkaan, en usko sen olevan edes ollut minkäänlainen mahdollisuus. Tämä on hyvä juuri näin. Joskus ikävä valtaa mielen ja silloin ei auta muu kuin mennä läpi vaikka miten ottaisi päähän oma tyhmyys ja väärältä tuntuvat valinnat.

En kuitenkaan pysty nyt edes kuvittelemaan elämää niiden ihmisten kanssa, joiden kanssa elämäni jaoin kaksi vuotta. Mä en voi edes erään kohdalla ymmärtää miten mä olen voinut olla niin sokea ja luottanut häneen. Miten mä juuri tämän kohdalla annoin periksi omalle luonnolleni ja luotin johonkin niin paljon? Mä en voi käsittää nykyisin, miten olen joskus tehnyt sen virheen. Se kostautuu mulle näin jälkikäteen.

Kyllä mulle ajoittain tulee mieleen kaikki muistot viimesiltä vuosilta ja muistelen sitä kuinka onnelliseksi itseni luulin. Nyt kuitenkin ymmärrän ja näen asiat eritavalla kuin silloin. Ei mikään tainnut silloin olla kohdallaan. Mutta jos jotain hänen kauttaa opin niin sen, että hänen avullaan sain elämäni tähän kuntoon kuin se nyt on ja menneisyyteni selvitettyä. Olen siitä kiitollinen, vaikka se onkin vain pieni ilonasia kaiken hänen aiheuttaman synkkyyden keskellä.

Asiat on hyvin, kun niitä ei ajattele.