Onko ihminen vahva, jos hän jaksaa kantaa 50 kilon painoiset kauppakassit kotiin asti lyhistymättä? Vai voiko ihminen olla vahva ainoastaan omassa mielessään? Mitä on vahvuus ja miten määritellään vahva ihminen?

Mielestäni näin perjantai-iltaisin on hyvä miettiä omaa vahvuutta ja jaksamista.

Minulle on monesti väitetty, että olisin vahva ihminen - henkisesti. Onko vahvuus siis sitä, että jaksaa kerta toisensa jälkeen nousta pystyyn ja jatkaa eteenpäin, vaikka tietää lyhistyvänsä uudestaan joku toinen päivä? Onko tullut vahvaksi kokemuksien kautta? Että jos on kokenut tarpeeksi kaikkea 'vakavaa', on tullut vahvemmaksi ihmiseksi? Vai voiko ihminen kokea olleensa vahva vasta, kun tajuaa olevansa heikko?

Lähipiirissäni on tällä hetkellä kaksi ihmistä joista kannan huolta. Kolmas meinasi tulla, kunnes sanoin etten jaksa tähän kolmatta tai mustakin tulee samanlainen. Ihmiset pystyvät ymmärtämään milloin heidän kannutuksensa ei kestä enempää ja osaa (tai harjoittelee) sanomaan ei. EI. Niin pieni sana, jolla on valtavat vaikutukset. Onko sitten reilua sanoa elämää kolhineelle vastaantulevalle "ei, en jaksa kantaa vielä sinunkin murheitasi." ? Entä jos torjun toisen, vaikka olisinkin juuri sillä hetkellä tarpeeksi vahva kuuntelemaan yhden kauhukertomuksen elämästä? Mistä minä voin tietää, että olen tarpeeksi vahva, ennen kuin menetän taidon kannatella itseäni?

Aihe nousi mieleeni äsken, istuessani jälleen suihkun lattialla. Se on mietiskelypaikkani. Lähipiirini on minulle erittäin tärkeä, mutta kuten varmasti monelle, myös minulle juuri se joka saattaa romuttaa minut totaalisesti. Etten vain enää jaksa mitään tai ketään ja kaikki sen vuoksi että aamu alkoi toisen huonosta päivästä huonosti. Yritä ymmärtää ja niin edelleen.

Lähipiiristä huolehtii vaikka ei aina oikeasti itse jaksaisi. Mutta se on se empatiakyky, joka ihmisille on luotu. Niin ja kristillisen etiikan mukaan myös se lähimmäisen rakkaus. "Tee toisille niin kuin tahtoisit heidän tekevän sinulle." Ja huomautus. Ei, en ole hiljaisuuteni aikana tullut uskoon, luen ainoastaan tuleviin ylioppilaskirjoituksiin.

Makasin kaksi yötä taakse päin sängyssäni ja kyyneleet valuivat poskiani pitkin. Tuttu tunne vai? Kyllä, valitettavasti niin myös minulle. Jälleen kerran mietin juuri sitä, minkä olen menettänyt, mitä en ikinä voi saada takaisin.

Tajusin siinä maatessani kuinka olen lukion aikana kasvanut. Lukioon meno on tärkeä päätös, joka syntyy yleensä sen vuoksi, ettei tiedä mikä musta tulee isona. Minäkään en tiennyt, tein arvonnan ja tällä hetkellä olen onnellinen tuloksesta. Kolmen vuoden aikana olen löytänyt unelma-ammattini, alani ja työni sekä opiskelupaikan. Olen kasvanut niin henkisesti kuin toivon mukaan myös fyysisesti sekä rikkonut ihmissuhteita.

Mä en ole ikinä katunut lukio valintaani, sen jälkeen kun pääsin juttuun sisälle. Puhuimme samaa kieltä välittömästi. Lukion aikana löysin itseni, tiedän kuka olen, mistä tulen ja mihin menen. Ja tärkein kaikista, olen oppinut olemaan itseni nimenomaan historiani ja kokemuksieni kautta. Olen käsitellyt kokemaani viimeiset kolme vuotta, oppinut tulemaan toimeen kaiken tapahtuneen kanssa, ja voin vihdoin kertoa sen tuottaneen tulosta. Olen onnellinen puhuessani kokemuksistani, sillä tunnen olevani nykyisin vahvempi, ihmisenä.

Aloin kirjoittamaan tänne, koska en tiennyt kuka olen tai mistä tulen. Tahdoin selvittää päätäni, ajatuksiani ja ennen kaikkea tunteitani. Nyt tiedän tärkeimmän itsestäni ja osaan hyödyntää niin hyviä kuin huonojakin puoliani tulevaisuudessa. Tämä on ollut blogin hiljaisuuden syy. Mun on pitänyt miettiä, mihin tarvitsen tätä paikkaa. Miksi kirjotan ja kenelle kirjoitan. Onko tässä mitään järkeä?

Kaksi yötä sitten nukahdin kyyneleet kuivuneina poskilleni, mutta hymy sydämessäni. Olen henkisesti vahva itseni kanssa, mutta en tiedä auttaako se minua olemaan vahva lähimmäisteni kanssa, heitä kuunnellessani. Kaikkeni kuitenkin teen heidän vuokseen. Jotta heilläkin olisi parempi huominen.