Mun unelma-ammatti oli pitkään näyttelijä. Aivan pienestä pitäen olen haaveillut siitä, että pääsisin lavalle ihmisten eteen tekemään sitä mistä nautin ja mitä oikeasti osaan tehdä. Esiintymään. Tarjoamaan ja tuomaan elämyksiä. Neljä vuotta sitten, blogin perustamisen aikoihin, sain kutsun haastatteluun. Aiheena oli "mikä sinusta tulee isona". Yksi unelmoi kokin ammatista, toisella oli vielä kaikki suunnat avoinna, minä olin päättäväisenä kertonut tahtovani Kallion lukion ja teatterikorkeakoulun kautta lavalle näyttelemään. Olin silloin aivan varma siitä, mitä elämältäni tahdon.

Jo samana vuonna löysin minulle sen oikean alan, oikean työn, jolla olen tähän päivään saakka pysynyt. Uskokaa tai älkää, mutta nuoresta iästä huolimatta ensi vuoden tammikuussa mulla tulee viisi vuotta täyteen samassa työpaikassa, jossa nuorena ysiläisenä aloitin. Rakastan työtäni ylikaiken, mutta ei - minusta ei ole tulossa tai valmistumassa näyttelijää. Ne haaveet jouduin valitettavasti hylkäämään melkein välittömästi tuon lehden haastattelun jälkeen.

Neljä vuotta sitten tahdoin päästä esille, näyttämään taitoni, olemaan luova ja käyttämään mielikuvitustani. Aloitan elokuussa opinnot liikuntaneuvojaksi ja ohjaan liikuntaryhmiä kirjaimellisesti vauvasta vaariin. Vaikken tulevaisuudessa valmistu siihen unelmien ammattiin, josta niin kauan haaveilin, voin kertoa saavuttavani kaikki ne kohdat listassani, vaikka realistisesti rupesinkin lukiossa urahaaveitani miettimään.

Saan olla työssäni luova ja käyttää erittäin rikasta mielikuvitustani. Saan esiintyä ja olla esillä, saan johtaa ja saan selittää. Saan monipuolisesti käyttää lahjojani ja teen juuri sitä mitä tahdon tehdä. Rakastan työtäni. Uskon vahvasti siihen, etten olisi koskaan päätynyt lavalle asti, mutta kai tästä tuli realistinen vastine näyttelijälle - mähän siis olen työssäni kuin kameliontti.

Tulen siis seuraavat melkein kolme vuotta opiskelemaan ja liikkumaan, ohjaamaan ja vastaamaan. Opiskelen oppisopimuksella, joten suurimman osan ajasta saan nimenomaan tehdä sitä mitä osaan. Samalla vastaan seuramme nuorista, jossa riittääkin enemmän työtä kuin viikossa on päiviä - saati sitten tunteja!

Joskus olisi mukava, jos ko. lehti ottaisi myöhemmin haastateltaviinsa yhteyttä, selvittääkseen mihin nämä ovat lopulta päätyneet. Enhän minä edes päässyt siihen lukioon, mihin niin kiven kovaa väitin tahtovani - minä pääsin parempaan. Teatterikorkea vaihtui urheiluopistoon ja lapsuudenkoti omaan kotiin. Näyttelijästä kasvoi liikunta-alan asiantuntija.

Ysiluokkalaisena on elämä niin alussa, että kaikki lapsuuden tunteet ja unelmat tuntuvat niin todellisilta. Vasta neljä vuotta myöhemmin sitä itsekin ymmärtää, kuinka vahvasti on omaan juttuunsa aikaan uskonut, vaikkei kukaan muu olekaan ollut vierellä samaa hokien.

Minä kiitän suuresti sitä lehtiä, joka tahtoi minut juttuunsa aikoinaan. Sain heiltä paljon apua ja tietoa, joita juuri silloin kipeästi tarvitsin. Ilman heitä voisi olla mahdollista, että hakisin tänä vuonna teatterikorkeaan. Ilman heitä, en välttämättä olisi tajunnut, että olen löytänyt jo oman alani.

Nyt on aika alkaa pohtimaan mitä sieltä Korkeasaaresta löytyy, jotta osaan lapsille syksyllä kertoa mitä me leikitään!