Kun mä viikko sitten maanantaina astelin aivan tuntemattomille vesille, musta tuntu etten tule ikinä sopeutumaan sinne.  Oon kyllä aina ollut sosiaalinen ja tutustun helposti uusiin ihmisiin, mutta kuitenkin päähäni oli tullut negatiivinen fiilis koko paikasta.

Niin kuin olen kertonut, opimme neljän päivän aikana tuntemaan toisiamme paremmin ja paremmin. Eräänä iltana siellä makasin erään ryhmämme pojan sängyllä, kädessäni juuri avattu lonkerotölkki. Mä sanoin ääneen, että mua ahistaa.

Viikko sitten mua ahisti, kun paikalla oli paljon uusia ihmisiä. Meillä oli neljän hengen huoneessa meidän oman porukan lisäksi opiston päiväopiskelijoita, joita emme siis olleet aikaisemmin tavanneet. Mua ahisti, kun tiesin millainen olen kännissä, joten en voinut rentoutua täysin, sillä yritin pitää itteni skarppina, ettei saman tien mun oikea luonteeni paljastuisi. Mua myös ahisti väenpaljouden lisäksi niiden ihmisten tuntemattomuus ja se, että puhuimme porukassa aikas avoimesti (muutaman kulauksen jälkeen raakaa viinaa) henkilökohtaisista asioista.

Tällä viikolla mun ahistuskohtaukset on vaan jatkunut. Mulla oli karu paluu arkeen ja tää viikko on ollut kuin tikittävä pommi. Ja koko viikon ollut sellainen tunne, etten kuulu tänne. Mikään ei oikein ole täysillä innostanut, oon mennyt puoll teholla ja mun ainoat ilon pilkahdukset on liittyneet siihen, että olen jostain loopsilaisesta kuullut jotakin.

Inhoon valittavia ihmisiä, mutta tällä hetkellä ei kauheasti ole kehumista. Tällä viikolla on liian moni asia mennyt metsään, muutama ihminen kuollu ja riitelyä ollut liikaa ilmassa puolin ja toisin. Ja polvi on vaihteeks tosi huonossa kunnossa.

Olen vain kiitollinen niille ihanille ihmisille, jotka tuovat edes jotakin valoa tähän tuskaiseen viikkoon.

Saako jo itkeä?