Jos joku olisi joskus kertonut mulle, miten vaikeaa ja surullista elämä on, mä olisin ehkä osannut paremmin varautua tähän ja kaikkeen tulevaan.

Mutta koska en tietoa koskaan saanut, on tämä tekstiä kirjoittava tyttö istunut sänkynsä päällä viimeisen tunnin ja itkenyt ikäväänsä.

Mä en ole koskaan voinut mitään itselleni, kun tunteet ottaa vallan - hyvässä ja pahassa. Menen aina täysillä mukana niin kauan kunnes tunnen että kaikki on siltä kertaa annettu. Tällä hetkellä tunnen, että tämän iltainen on vasta alkua.

On monia asioita, joita ihminen jälkeen päin ajattelee, jos olisikin voinut silloin tehdä toisin. Mäkin olisin tehnyt toisin, sanonut tai ollut sanomatta tiettyjä asioita sekä haluaisin tiettyjä hetkiä takaisin elämästäni. Mutta aika ei palaa, ei vaikka sen perään kuinka itkisi.

Joulu on aina ollut mulle henkilökohtaisesti rankinta aikaa - ja se on sitä edelleen. Kaipaan kovasti tiettyä ihmistä menneisyydestäni ja se saa mut erittäin heikoksi.

Inhoan tätä puolta itsestäni, sillä tuntuu etten koskaan saa kunnolla päästettyä irti menneistä, vaan mun on aina palattava niihin uudelleen ja uudelleen. Ja vaikka tästäkin taitaa tänä vuonna tulla jo kuusi vuotta täyteen, itken edelleen samaa asiaa kuin kuusi vuotta sitten. Eikä olo ole helpottanut ajan kuluessa lainkaan.

Olen heikko, mutta sallin sen itselleni.

Ikävä on maailman kauhein tunne. Ja varsinkin sellaisena, kun sille ei voi tehdä enää mitään.