Tiedättehän sen tunteen? Kun ei pysy paikallaan ja ajatus ei kulje kuin siinä yhdessä tietyssä aiheessa. Ja pelkkä ajatuskin saa punan nousemaan poskille.

Kaikki on nähnyt siitä kuvia, elokuvia ja lukenut satuja. Siitä onnellisesta lopusta, kun prinsessa saa vihdoin unelmiensa prinssin. Tai tarinan päähenkilö, se hieman elämässään epäonnistunut nainen saavuttaa jotakin jonka vuoksi on töitä tehnyt.

Onnellinen loppu on se mistä kukin omalla tavallaan haaveilee. En tarvitse prinssiä, mutta sen elämäni miehen - se riittää.

On inhottavaa sanoa, että oli kauheaa palata viime viikon reissulta kotiin, sillä rakastan kotiani ja kotiin on AINA ihana palata. Mutta tästä kauheasta paluuahdistuksesta kertoo ehkä enemmän se, että matkalaukkuni on edelleen, viikon jälkeen, purkaamattomana eteisessä.

Tutustuin paremmin viime viikolla ihaniin ihmisiin, niihin mun lähitulevaisuuteni tukipilareihin. Liikuin paljon ja pidin hauskaa. Valvoin, nauroin ja nautin.

Olen viikon toistellut sanoja ihastumisen kauheudesta. Rakastan ja vihaan sitä tunnetta samanaikaisesti. On ihanaa, että on joku jota ajatella, mutta on hirveää kun sitä ei oikeasti saa pois mielestä. On ihanaa, kun on helppo iltaisin nukahtaa, mutta hirveää kun ei aamulla malta lopettaa ihanaa unta kesken.

Makasin tasan viikko sitten erään miehen sängyllä ja ajattelin niitä näitä, kunnes tajusin että muut huoneessa olijat olivat hävinneet huoneesta. Puhuin suuni puhtaaksi määritellessäni unelmanmieheni ja tavat, joista näkee että oon ihastunut. Mua kehuttiin ja olin onnellinen.

Mä tahdon takaisin!