Käväsin tänään vanhempien seurana matkamessuilla, jotka järjestettiin tuossa naapurissa messukeskuksessa. En ole käynyt ko. messuilla aiemmin, joten en oikeastaan osannut odottaa mitään. Mieleni muuttui posiitiiviseksi voitettuani hotelliyön Kotkassa sekä siihen päälle maretariumiin liput. Heti päähäni tuli vaihtoehtoja matkaseurasta..

Tämän jälkeen tapasin henk.koht. - voisin käyttää sanaa idoli, mutten oikein pidä sanasta - esikuvani. Nainen, jonka elämää olen seurannut jo yli kymmenen vuoden ajan. Kuunnellut levyiltä, seurannnut lehdissä sekä nauhoittanut kaikki tv-esiintymiset. Tapasin hänet nyt ensi kerran kasvotusten ja pyysin nimikirjoituksen. Ja tästä päästääkin aiheeseen, josta halusin ajatuksiani tulla jakamaan.

Olen seurannut tämän naisen elämää pitkään ja hän on toiminut innoittajanani monessakin asiassa. Vaikka hän on laulaja, ei hän laulajana niinkään nykyisin ole esikuvanani. Musiikki enemmänkin innoittaa mua ja jokaisesta biisistä tulee nykyisin aina ekana mieleen, millaisen sarjan voisin siihen tehdä. Musiikki kuitenkin on vain musiikkia. Mutta esikuvana hän on ollut siinä, että haluan itsekin saavuttaa elämässäni jotakin itselleni tärkeää ja sellaista jonka eteen olen oikeasti joutunut tekemään töitä. En päästä itseäni helpolla, tiedän sen, mutta haluan olla ylpeä teoistani, joiden kautta saan jotakin oikeasti aikaan.

Soitin viime keskiviikkona kahdelle itselleni tällä hetkellä tärkeimmälle ihmisille valitus-puhelut. "Saanko valittaa?" oli ensimmäinen lauseeni. Molemmat tapaukset lohduttivat mua, sanoivat että olen liian ankara itselleni ja olen hyvä siinä mitä teen. Tiesin heidän olevan oikeassa. Juuri tuollaisia ihmisiä ihminen tarvitsee ympärilleen. He kuuntelevat, kommentoivat, auttavat ylös kun ei itse jaksa nousta ja komentavat tekemään muutoksen. Vaikka tiedän olevani hyvä ammatissani, tiedän että aina pystyy parempaan ja pyrin kannustamaan itseni aina antamaan kaikkeni. Ikinä ei mennä sieltä mistä aita on matalin.

Tulevaisuudessa haluan naimisiin, ihanan kodin, jonka sisustusta saisin vaihtaa niin usein kuin mielialanikin muuttuvat (joka on USEIN!). Haluan miehen ja kaksi lasta. Odotan jo nyt innolla, toivottavasti joskus tulevaa, raskausaikaa ja isoa mahaa. Sen aijon kantaa ylpeydellä! Tahdon olla työssä, jota rakastan, mutta samalla pyrin muistuttamaan itselleni että elämässä on ja pitääkin olla muutakin kuin työ - vaikka tällä hetkellä asia ei ihan ole niin. Haluan harrastaa ja olla onnellinen, ennen kaikkea haluan olla tyytyväinen jo elettyyn elämään.

Esikuvani, joita on tällä hetkellä kaksi, muistuttavat minulle päivittäin että kaikkea ei voi aina saada heti, mutta kova yritys palkitaan ja kaiken voi saavuttaa kovalla yrityksellä. Ikinä ei saa luovuttaa ja kaikki aloitettu viedään aina loppuun asti. Siitä pidän kiinni.

Harrastan tällä hetkellä kovasti tulevaisuuden maalaamista. Rakastan suunnitella tulevaa, vaikka pitkälti olenkin jalat maassa-tyyppi. Haaveilen parisuhteesta, jossa en ahdistu ja yhteisestä kodista, mutta kuitenkin oman tilan säilyttämisestä. Silti palaan aina ajatuksistani siihen kohtaan, ettei vielä ole sen aika. Tai "katsotaan nyt tuleeko tästä edes mitään." Mutta entä jos siitä tuleekin, mutta en ole suunnitellut tulevaisuuttani valmiiksi? Voiko haaveet saavuttaa ilman, että niitä on ensin haaveillut?

Entä jos sittenkin ja mitä sitten?