Ihminen asettaa aina itselleen unelmia, haaveita ja toiveita sen suhteen mitä elämässään tahtoo saavuttaa. Se kuuluu ihmisluonteeseen, ilman näitä tavoitteita emme koskaan saavuttaisi mitään, koska emme pyrkisi aktiivisesti mitään kohti. Joten tahdon jakaa oman tavoitteena teidän kanssanne, jotta siitä tulee todellinen, konkreettinen asia.

Minun yhtenä tavoitteena ja haaveena on päästä toimimaan alalla - ja työpaikassa - jossa pääsen vaikuttamaan lasten ja nuorten liikkumiseen. Haluan päästä tekemään nille tilastoille jotakin, jotta ne eivät koko ajan kertoisi meille, ettei nykynuoriso liiku tarpeeksi. Kauhulla luen jatkuvasti uudistuvia testituloksia ja kyselyjen vastauksia, jotka kertovat ettei nykyisin lapsi osaa liikkua ilman liikuttajaa. Kauhulla seurasin kymmenenvuotiaiden tanssituntia, kun tytöt eivät osanneet laukata. Missä on lapsena alkanut liikuntaharrastus, missä on ne liikkuvat lapset, joista pitäisi tulla liikkuvia nuoria? Ketä me liikuntaneuvojaopiskelijat liikutamme tulevaisuudessa, jos tekniikan kehittyminen ja uudet toiminnot liikuttaa nuoria lähinnä sorminäppäryydessä kuin siinä, että he oikeasti nousisivat sohvalta ylös?

Tahdon tulevaisuudessa sanoa, etten ole vain seurannut tilastoista lasten liikkumattomuutta. Tahdon tehdä asian eteen jotakin. Ja kaikki alkaa pienistä teoista. Yksi ihminen ei voi muuttaa kaikkea, eikä edes paljoa, mutta jos saan muutettua edes yhden lapsen asenteen liikuntaa kohtaan positiiviseksi tai saan nuoren vaihtamaan edes yhden tunnin tietokoneella istumista yhteen tanssituntiin - hei se on jo jotakin!

Itse olen aina ollut liikkuvainen ja nauttinut omalla keholla tekemisestä. Aloitin seurassani jumppaamisen kolmevuotiaana. Ja kyllä, liikun edelleen samassa seurassa. Innostuin tanssimisesta koulun alkaessa ja tämä tempasi mukaani niin, etten edes murrosikäisenä kyseenalaistanut liikuntaa. Liikuin ja tykkäsin siitä.

Vapaa-ajalla olen nauttinut liikkumisesta ja saanut siitä hyvän olon toisin kun koulun mukana tuomat pakolliset luistelu ja koripallotunnit. Tästä kertoo ehkä myös se, että 13 kouluvuoteni aikana en juossut kertaakaan 1500 metriä. Ja sehän taitaa kuulua jokaisen vuoden opetussuunnitelmaan?

En halunnut opiskella itseäni liikunnanopettajaksi. En tahdo opettaa liikuntaa, tahdon että liikunnasta jää kaikille hyvä mieli ja että liikkuminen tapahtuu jokaisen omista lähtökohdista käsin. Ja olen tarkka siitä, ettei mua kutsuta valmentajaksi - olen ohjaaja.

Olin kuitenkin koulussa liikunnan osalta keskitienkulkija. Kahdeksikko napsahti jokaisesta peruskoulun liikuntakurssista. Olin mukana kaikessa, yritin parhaani, muistin tuoda liikuntakamat mukanani ja pyrin luomaan ryhmähenkeä. En ollut paras missään lajissa, osassa olin hyvä ja muissa tuntui opettajalle riittävän kova yritykseni onnistua. Toden teolla innostuin koululiikunnan hyvistä puolista lukiossa. Tätä vauhditti työni ja uusi idea tulevaisuuden haaveista. Innokkuuteni ja mukana olo antoi opettajalle vahvistuksen, ettei kaikessa tarvitse olla hyvä - riittää että haluaa oppia. Lukion aikana innostuin koululiikunnasta niin, että valitsin kahden pakollisen kurssin lisäksi muutaman ylimääräisen. Nautin liikunnasta aivan uudella tavalla, osin johtuen siitä että tunneilta oli karsiintunut pois ne tunnin valittajat, nipottajat, päällepäsmärit, taidottomat ja ei-niin-liikunnasta-kiinnostuneet. Ryhmä kannusti ja sai antamaan itsestään parhaansa - lajissa kuin lajissa. Ja lukion loputtua olin suorittanut kasan liikuntakursseja, nostanut liikunnan arvosanani kahdeksikosta yhdeksikköön sekä suorittanut erittäin hyvin arvosanoin liikuntadiplomin.

Tänään kävin seuraamassa ekaluokkalaisten liikuntatuntia. Tunti kesti puoli tuntia. Puolen tunnin aikana lapset juoksivat salissa päättömästi, ilman aikuisen valvontaa, lapset leikkivät yhden ns. lämmittelyleikin sekä ottivat köydet, joista yksi kerrallaan sai hyppyarkun päältä flengata paksulle patjalle.

Puolen tunnin aikana keksin sata parempaa tapaa saada tunti toimimaan, ainakin viisikymmentä parempaa ideaa saada ryhmä toimimaan yhdessä sekä ainakin kaksisataa parempaa tapaa tunnin kulkuun, opettamiseen, leikkeihin ja turhaan odotteluun liittyvää ideaa. Pääsin kyllä ääneenkin ja olin onnellinen, että tunnin opettajana toiminut noin viisissäkymmenissä oleva nainen tajusi hyödyntää mua muutenkin kuin patjojen kasaamisessa. Laitoin poikiin vauhtia ja vipinää. Lapset rakastuivat muhun ja muutaman tempun näytettyäni pojat katsoivat mua silmät suurina ja sanoivat "vouuu, miten sä ton teit?". Tunnin loputtua opettaja kiitti mua ohimennen ja mainitsi saaneensa multa muutaman hyvän idean jatkoa varten.

Olen viettänyt tänään vapaa päivää, mutta myönnän alun harmistuksen jälkeen (herätys aamulla 6.15) olen onnellinen että lähdin tapamaan opettajaa tänään. Se antoi mulle varmuutta sitä kohtaan, että oikeasti mä tiedän asioista jo jotakin. Tunti innosti mua, sillä ryhmä oli aidosti läsnä ja sai mut ideoimaan yhteistyötä koulun kanssa jatkossakin. Tunnin jälkeen mulle jäi tunne, että tahdon  tulevaisuudessa entistä enemmän lisätä lasten ja nuorten liikkumista. Ja vaikuttaa koululiikunnan laatuun!

Mikään ei muutu, jos kukaan ei aloita taistelua. Mä sain yhdelle opettajalle tänään muutaman uuden idean - sitä ei voi tietää kenen maailman muutan ensi viikolla!