Myönnän reilusti ja rehellisesti olevani erittäin tyttömäinen tyttö. Innostun, kun uusin ns. naistenlehti ilmestyy, hukutan murheeni suklaaseen ja niin edelleen. Kyllä tiedätte, että tytöt kikattavat yhdessä pojille ja juoruavat tutuistaan. Ja valitettavasti sorrun myöskin muiden tapaan silloin tällöin valittamaan ulkonäöstäni.

En kuitenkaan ymmärrä miksi nuoret naiset eivät voi rehellisesti olla iloisia, kun kuulevat jotakin positiivista itsestään. "Emmä nyt tiiä.. enkä oo.. ite oot kaunis!" En ymmärrä miksi oikeasti kaunis nuori nainen vähättelee itseään ja ulkonäköään. Miksi niin kovin harva on tyytyväinen itseensä juuri sellaisena kun on? Ja toisekseen, jos ei ole - miksi ei tee asialle mitään?

Miksi naiset osaa ottaa kehuja vastaan?

Mukaani kaupasta tarttui tänään heräteostoksena Cosmopolitan (selvennyksenä niille, joilta meni ohi ei se juoma, vaan se lehti), jonka tilaamisen lopetin tuossa vuodenvaihteessa. Löysin sieltä tekstin, jossa puhuttiin miksi ystävät korvaavat sata kertaa paremmin puuttuvan poikaystävän.

"Kun valitat kymmenennen kerran niistä viidestä ylimääräisestä kilosta, miehesi vastaus on: "Tee sitten jotain asian eteen". Ystäväsi vastaus? "Tiedän tunteen! Mennäänkö yhdessä hotjoogaan? Se on paitsi tehokasta myös ihanan rentouttavaa"".

Viimeksi istuessani saunan lauteilla kavereideni kanssa päätyi keskustelu hyvin nopeasti ulkonäköön. (Ja tässä kohtaa mainittakoon, että kaikki tytöt ovat hyvännäköisiä ja täydellisiä juuri sellaisina kuin he ovat!) Itselleni epätyypillisenä päätin osallistua keskusteluun ja valittaa heikosta kohdastani. Inhoan mahaani. Jos jotain haluaisin muuttaa ulkonäössäni, tahtoisin vaikuttaa vatsaani ja saada siitä litteämmän. (ja tämän suhteen on jo taistelu aloitettu!) Mainitsin tytöille asiasta ääneen, nämä katsoivat mua hölmistyneenä ja kysyivät: "niin mitä sä sanoit? sun mahako iso?" Keskustelu jäi lyhyeen.

Mitä on ystävyys?

Sitä, että ystävät ovat toistensa tukena alamäessä, ylämäessä ja lumituiskussa. Ystävät lohduttavat ja piristävät sydänsuruissa, naurattavat ja haukkuvat yhdessä (ex-)miehiä. Ystävät saavat sanoa totuuksia ääneen, ilman että kukaan loukkaantuu. Ennen kaikkea ystävät luovat uskoa toiseen, kun tämä ei itse luota itseensä, ulkonäköönsä tai taitoihinsa. Ystävä muistaa kertoa, kuinka ihana tämä on - juuri sellaisena.

Miksi sitten on niin vaikea ymmärtää, että oikeasti on hyvä juuri sellaisena kun on? Miksi ei voi uskoa, kun toinen sanoo että oot nätti?

Nykyään voin sanoa omaavani hyvän itsetunnon, aina näin ei ole ollut. Olen toki aina kehdannut esiintyä bikineissä, ilman häpeää omasta vartalostani. Mutta nykyisin kannan vartaloni ylpeydellä, olen tyytyväinen itseeni, vaikka aina löytääkin jotakin korjaamisen varaa. Luotan siihen, että jos itse tykkää itsestään, sitä varmemmin joku toinen tykästyy suhun. Voin siis rehellisesti sanoa, että tykkään siitä miltä näytän. Osaan myös sanoa kiitos, kun joku toinen sanoo tykkäävänsä siitä miltä näytän. Pitää uskaltaa luottaa omiin taitoihin, olemukseen ja siihen että tekee kaiken aidosti olemalla oma itsensä.

Joten voin kertoa, että kahden viikon kuluttua palatessani jälleen neljän päivän ajaksi koulun penkille, että tulen muistuttamaan myös kavereitani tästä. Ystävänpäivänä muistutan kaikille tytöille, että ne on ihania. Koska ne on! Ne on taitavia, ammattitaitoisia, kauniita, rohkeita, ihania ja meillä on vielä koko elämä edessä!

Joten ensi kerralla saunassa vältän ulkonäkökeskeiset aiheet. Mutta lasketaanko niihin myös sellaiset keskustelut, joissa puhutaan kuinka hyviltä miehet näyttää ilman paitaa?