Naureskelin viime viikolla työkaverilleni, joka kertoi loukanneensa lonkankoukistajansa eikä kyennyt lainkaan liikkumaan. En ollut koskaan kuullut moisesta, joten ääneen ihmettelin miten tuollaisen paikan loukkaaminen on edes mahdollista.

Tällä viikolla löysin itseni jälleen opistolta, josta kerron myöhemmin erikseen, ja keskiviikkona pääsimme iltapäivällä yleisurheilemaan noin kymmenen minuutin kävelymatkan päähän opistolta. Aamupalalla kerkesin jälleen vitsailemaan loukkaavani tunnin alussa esimerkiksi nilkkani, sillä en ollut kovinkaan innostunut iltapäivän ohjelmasta.

Alkulämmittelyiden jälkeen siirryimme tekniikkaharjoituksiin, jonka jälkeen notkeuden parantamiseen hieman uudenlaisilla tekniikoilla (vrt. jumppatunti). Olimme lonkankoukistajavenytyksessä, jossa tarkoituksena oli vaihtaa jalkojen paikkaa eteen - taakse hyppäämällä. Tein kaksi hyppyä onnistuneesti ja ajattelin, että tämähän on kivaa ja mä osaan.

Kolmannessa jalan vaihdossa tapahtui jotakin ja tipuin saman tien ruohikolle kaksin kerroin. Siinä vaiheessa oli sellainen viiltävä, vihlova kipu lonkankoukistajan kohdalla, mutten kuitenkaan tajunnut mitään sattuneen ja lähinnä vain naureskelin. Pojat kyselivät, että sattuiko muhun oikeasti ja tarviinko jäitä. Siinä vaiheessa totesin tilanteen olevan hallinnassa. Särky ei hellittänyt ja mulle tuotiin jäitä ja mut siirrettiin kahden ihmisen voimin ruohikon reunalle makaamaan.

Kipu ei hellittänyt, enkä kyennyt liikkumaan - kävelemisestä puhumattakaan. Onneksi ryhmässämme pidetään toistemme puolia ja telinevoimistelupojat tajusivat tilanteen vakavuuden ja kantoivat mut aina paikasta A paikkaan B sen mukaan, missä seuraava laji sijaitsi. Maatessani korkeushyppypatjalla särky alkoi olemaan niin kova, että kyyneleet tulivat silmiin. Siinä samassa mut jo napattiin kantoon ja vietiin autolla takaisin opistolle. Meillä ei tietenkään ollut terveydenhoitaja paikalla, joten pojat kantoivat mut pää alaspäin kaikkia tuhansia portaita pitkin huoneeseeni ja jättivät sinne karkkipussin ja tulehduskipulääkkeiden kera.

Makasin paikallani puoltoista tuntia ja tein kuolemaa. Kipulääkkeet auttoivat ja hellittivät kipua sen verran, että sentään konttaamalla pääsin vessaan. Toinen pojistamme toi mulle lainaan hänen kepit, joten pääsin loppuillasta liikkeelle. Illalla päädyin vielä saunan kautta Lahden yöelämään ilman keppejä ja ja seuraavan päivän tein jälleen tuskaista kuolemaa.

Torstaina murehdin jalkaani, kipuani ja sitä, pitäisikö mun Helsinkiin palatessani lähteä sairaalaan. Kuudelta illalla olimme Helsingissä ja seitsemältä löysin itseni Haartmanin sairaalasta. Istuin ja odotin kolme tuntia sillä lopputuloksella, että mulla on paha lonkankoukistajan revähdys ja saman puoleisen jalan nilkan venähdys. Sain kahdet vahvat kipulääkkeet sekä kahden viikon täyden liikuntakiellon. Kepit olisin saanut, mutten ottanut.

Eilen istuin jumppasalin lattialla piirissä yhdessä perheliikuntaryhmän kanssa ja kerroin heille jalastani. Mikä sitä pahan tappaisi, jossei paha itse. Enhän mä jumppasalista pois voi pysyä, sanoin vain että pistävät mut samantien sivuun, jos näkevät mut jossain hyppimässä.

Olen tässä nyt kaksi päivää kerennyt miettimään tilannettani ja sitä, miten tälläisen urheiluhullun saa pidettyä rauhallisena ja ilman liikkumista kaksi viikkoa. Se puoltoista tuntia minkä makasin täysin paikallani keskiviikkona oli jo aika tuskaa. Olen siis tässä tunnin sisään lähtemässä vetämään tuntiani.

Yritän ottaa rauhallisesti ja kaikki ensi viikon aikuisten tuntini olen kyllä perunut, mutta lasten tunnit aijon kyllä vetää. Toivon todella, että kaikki menee hyvin ja paranen nopeasti.

Haluan jakaa teidän kanssanne sen, että ihminen ei voisi ikinä pärjätä ilman ystävien tukea. Kiitän erityisesti poikia heidän huomaavaisuudestaan - kun vain sille päälle sattuvat. Kiitän ryhmääni myös siitä, että he jaksoivat kattoa mua viimeiset kaksi päivää. En todellakaan ollut oma itseni, enkä olisi ilman heidän tsemppaamistaan pärjännyt.

Se on vain leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä!