Kun mä olin ekalla mun opettaja kirjoitti mun kevättodistukseen: "Säilytä iloinen mielesi jatkossakin." Olen myöhemmin ollut yhteydessä ekan luokan opettajaani ja hän muistuttaa mua tuosta lauseesta joka kerta. Enkä ole unohtanut sitä. Muistutan sitä itselleni aika ajoin ja varsinkin silloin, kun tuntuu etten riitä ja olen huono. Vai mistä luulette, että mun lempparilause: "Positiivinen asenne ennen kaikkea", on alun perin lähtenyt liikkeelle?

Viidennellä luokalla tehtävän antona oli piirtää silloisesta luokasta luokkakuva vuodelle 2015, jolloin on sovittuna meidän luokkakokous. Muistan ikuisesti erään luokkalaiseni piirustuksen. Olemme kaikki muutaman vuoden päästä täyttämässä 23 ja mut oli tuohon luokkakuvaan piirretty raskaana olevaksi luokanopettajaksi.

Ala- ja yläasteella luokkakavereideni kanssa usein haaveilimme tulevaisuudesta ja siitä, mitä meistä tulee sitten aikuisina. Itsellä oli aina vahvana näyttelijän ammatti, mutta myös yläasteikäisenä rinnalle nousi vahva halu päästä tekemään töitä lasten parissa. Kaverini uskoivat aina siihen, että musta tulee opettaja. Kuulemma sopisin luonteeni puolesta hyvin ala-asteen luokanopettajaksi opettamaan aata ja öötä liikunnallisten taukojen ohella.

Sain kuulla tänään itsestäni hyvää palautetta. Ja toisen lauseen, joka opettajani lisäksi tulee varmasti pysymään pitkään mielessäni. Ohjasin tänään aikuisten jumppatunnin, tosin hieman muutettuna jalkani vuoksi. Tämä ko. tunti oli ryhmälle mun viimeinen ohjaus tänä keväänä ja jumpparit kovasti kiittelivät mua tunnin jälkeen. Olen kuulemma ollut niin energinen ja kannustava, että tunnilla on tullut tehtyä enemmän töitä kuin oikeasti jaksaisi.

"Pidä aina tuo sama linja."

Olen tunneillani aiemminkin kerännyt hyvää palautetta ohjaustavastani ja tavastani olla läsnä ohjaajana tunneilla. Tulen lähelle jumppaajia, teen itse mukana, kannustan ja tsemppaan parhaan taitoni mukaan. Niin ja käytän huumoria! Suosituin tsemppihuutoni taitaakin olla: "Saa täällä nauraakin, ei tää niin vakavaa ole.."

Tällä viikolla olen ohjannut tuntini puoliteholla ja iltaisin harmitellut ohjaamistani sekä kärsinyt huonosta omatunnosta, kun en ole voinut tunneilla antaa kaikkeani.

Olen itse sitä mieltä, että omista tunneistani puolet hyvästä fiiliksestä tulee musta ja mun energiasta. Ainakin tällä viikolla olen kiinnittänyt huomiota, että jumpparit lähtevät helpommin lintsaamaan tekemisestä, kun en itse ole tehnyt mukana. Harmitukseni on tällä hetkellä suuri, sillä tiedän pystyväni paljon parempaan tunneilla, mutten muista syistä siihen nyt kykene. On harmi, kun itsestä ei voi antaa kaikkea irti - vaikka kaiken tämän lääkkeistä johtuvan väsymyksen takaa energiaa olisikin.

Ihmettelin pienenä miksi kaikki ajatteli, että musta tulee isona vielä luokanopettaja. En pitänyt sitä huonona vaihtoehtona ja ehkä jopa joskus ajattelin sen sopivan mulle - mutta ihmettelin vain miksi kaikilla tuli sama ammatti mieleen. En enää ihmettele sitä, kun moni jumppaajani sekä tuttuni ovat nähneet mut työssäni ja sanoneet mun olevan aivan oikeassa ammatissa. Ja kyllähän mä opetankin - tosin vähän tällä mun omalla luovalla tavallani!

Mutta jos luokkakaverini luokkakuvapiirustusta on uskominen mä olen kolmen vuoden päästä raskaana ja opiskelemassa luokanopettajaksi. Ei paha tulevaisuus?