Heitin eilen matkalaukkuni autoon ja istuuduin etupenkille. Kaverini otti kuskin paikan ja niin alkoi kotimatka. Istuessani yksi junassa matkalla takaisin Helsinkiin en voi kieltää kuinka suuri ikävä ja haikeus mut täytti. Kaikessa olen tunneihminen ja mitä paremmin opin rakkaat ihmiset tuntemaan, sitä vaikeampi heistä on aina erota. Vaikka näen heidät jo kuukauden päästä uudelleen.
Istuin junassa ja mietin kuinka nopeasti neljä päivää kului. Liian nopeasti. Aina on ihana palata kotiin, mutta ne ihmiset alkaa olemaan mulle jo niin läheisiä, että tuntuvat jo melkein perheeltä - niin paljon me vietetään aikaa yhdessä.
Kauhea haikeus valtasi mut jo keskiviikkona, kun heitimme kaverimme Lahteen kotimatkalle. Onneksi lähdimme illalla tyttöjen kesken rantasaunalle, joimme yhdet siiderit ja vain nautimme illasta. Ja mä pulahdin elämäni ensimmäistä kertaa avantoon! Kävin kaksi kertaa ja innostuin siitä aivan.
Tällä viikolla ohjasimme toisiamme, opimme ihmisen anatomiaa, pelasimme uunoa sekä jatkoimme uunon pelaamista palohälytyksen soidessa taustalla.
En vaihtaisi hetkeäkään.
Kommentit