Mä olen aloittanut jumppaamisen kolmevuotiaana. Ensimmäinen mielikuvani on paluumatka jumpasta; kävelin äidin kanssa kohti kotia ja puristin toisessa kädessäni jumpasta saamaani tarraa. Olimme junaradan yläpuolella ja tarra lensi kädestäni. No äitini joutui kiipeämään aidan toiselle puolelle jahtaamaan rakasta tarraani.

Pienempänä jumppasin pikkuveljeni kanssa ja olimme aikamoinen parivaljakko. Siellä me leikittiin yhdessä apinoita penkin välissä roikkuen. Säälin todella silloisia ohjaajiamme, sillä emme olleet helpoimmasta päästä. Kivaa kuitenkin oli!

Siirryin temppujumpasta kouluiässä voimistelun puolelle ja rakastuin ja innostuin. Ohjaajastani tuli idolini ja hänen lopettaminen olikin yksi syy oman intohimoni loppumiseen. Ohjaajani oli mukava, mutta tiukka. Hänellä oli huumorintajua, hän tiesi mitä tekee ja silti me opimme siellä jotakin.

En edes yläasteelle siirryttäessä jättänyt yhtään tanssituntia väliin. 39 asteen kuumeessakin istuin salin reunalla ja imin kaiken opin sisääni. Ohjaajat lopettivat yksi toisensa jälkeen, mutta minä jatkoin ryhmästä toiseen.

Loppuvaiheessa tanssin kaksi kertaa viikossa, ohjasin kolmea lasten ryhmää apparina ja aloitin toimisen nuorten liikunnan hyväksi. Ja sitten alkoi treenit jäämään välistä, innostus oli hävinnyt kavereiden lopettaessa ja ryhmään tullessa enemmän itseäni nuorempia. Otin lisää ohjaustunteja ja - lopetin oman treenaamisen kokonaan. Viimeisenä treenausvuotenani kerkesin sentään antamaan näytön liikuntadiplomiini.

Nykyisin mulla on noin kymmenen ohjaustuntia viikossa, jumppaan noin kaksi kertaa viikossa, uin ja juoksen kaksi kertaa viikossa. Parin vuoden tanssitauon jälkeen olen jälleen löytänyt iloni tanssia kohtaan ja harkitsen jos ottaisin syksyllä itelleni vakkaritreenitunnin.

Näen ryhmissäni monenlaisia lapsia ja osa kolahtaa muhun erilailla - ne on kuin minä silloin. Se tyyli vastata ohjaajalle ja toimia tunnilla on aivan samanlainen. Tuntuu myös oudolta, että toimin ohjaajana itseäni viisi vuotta nuoremmille aloitteleville ohjaajille ja autan heitä omien kokemuksieni kautta. Ja heistäkin toinen on kuin minä silloin 15-kesäisenä. Kaikessa mukana ja rakkaus omaa lajia kohtaan.

Haluan olla ohjaajana lempeä, mutta tiukka. Tahdon, että mua kuunnellaan, mutta hauskaa saa olla ja pilke silmäkulmassa ei ole pahitteeksi. Tahdon säilyttää tietyt rutiinit, jotka olivat mun aikanakin kuten lattiabaletti (se oli niin tylsää!) ja loppurivi (7v. tytöt kikattaa ja ohjaaja niia ja leikkii et on hame päällä). Omat ohjaajani ovat siivittäneet mut tälle alalle ja antaneet mulle esimerkin ja tahdon olla niin kuin ne. Tahdon jatkaa saamaani pohjaa.

Toivottavasti pystyn tarjoamaan näille lapsille yhtä hyvän alun liikunnalliselle elämälle kuin mulle on tarjottu heidän iässään.