Puhuin ystäväni kanssa muutama päivä sitten puhelimessa. Edellisestä hetkestä oli jo kulunut liian pitkä aika ja juttua oli jo kerennyt kertymään. Kaipasin seuraa lyhyelle matkalle kohti juna-asemaa, mutta sain seuraa hänestä kotiin asti. Olin kiitollinen - ja onnellinen.

Puhuimme pitkään elämästä ja onnellisuudesta. Niistä syistä, miksi on hyvä elää juuri nyt ja juuri omaa elämää.

Toinen ystävänikin pohti eilen onnellisuutta ja mietti, miksi niin moni ei ole onnellinen elämäänsä. Tyrmistyin ja tokaisin takaisin "kyllähän mäkin oon onnellinen."

Sanotaanko sitä sitten liian vähän? Ettei haluaisi vaihtaa elämäänsä? Valitetaanko me mielummin elämän julmuutta kuin hehkutamme kuinka monet asiat ovat kuitenkin hyvin?

Jos näin on, teen nyt siihen poikkeuksen - en halua olla sääntö.

Mä olen onnellinen, koska mulla on maailman ihanin koti. Rakastuin asuntooni, itseasiassa tasan vuosi sitten, saman tien kun näin tämän. Enkä vaihtaisi tätä mihinkään. Tämä tuntui alusta asti omalta ja en haluaisi enää takaisin "vanhaan kotiin". Tämä on mun oma.

Mä olen onnellinen, koska mulla on työpaikka, jossa viihdyn ja teen työtä, jota voin oikeasti sanoa rakastavani. Työni on fyysisesti erittäin raskasta, joten tarvitsen usein täyden irtioton - vain yksi päivä riittää ja sitten on taas iloa ja intoa vaikka muille jakaa.

Mä olen onnellinen, että löysin oman paikkani, alani ja työni, jota oikeasti haluan tehdä vaikka koko elämäni. Nautin opiskelusta, koulukavereistani ja siitä ajatuksesta, että kaikki on hyvin.

Mä olen onnellinen, koska olen löytänyt elämänrytmiini tasapainon. Mulla on harrastuksia, työtä, unta riittävästi ja osaan tehdä ruokaa. Mitä muuta ihminen tarvitsee?

Mä olen onnellinen elämääni, enkä vaihtaisi sitä kenenkään kanssa. Ja vaikka ihan vielä ei ole tasakymppi kohdilla, sanon jo valmiiksi että on ihan kiva olla kaksikymmentä.