Viime aikoina julkisuuteen on palannut eräs menneiden aikojen tapaturma, joka sattui kotipaikkakunnallani monia vuosia sitten. Olin itse silloin tarhaikäinen, mutta muistan tapahtuman ja kaiken siihen liittyvän.

Silloin aikoinaan nuori koululainen jäi auton alle ja halvaantui kaulasta alaspäin lopun elämäksi. Tapahtuma oli iso kolaus pienelle paikalle ja huhut levisivät nopeasti. Muistan itsekin piirtäneeni ja kirjoittaneeni päiväkodin aloitteesta "pikaisia paranemisia"-kortin tytölle. Kortin jälkeen ei tytöstä tai hänen kohtalostaan puhuttu. Tapahtuman jälkeen myös sanoista tuli tekoja ja nykyisin samalla tapaturman kohdalla on liikenneympyrä.

Olen kulkenut paikan ohitse päivittäin yli kymmenen vuoden ajan, enkä kiellä etteikö tapahtuma tulisi tällä tiellä aina mieleen. Ja sitten sitä taas muistaa katsoa tarkkaan, jottei pienille koululaisille koituisi samaa kohtaloa.

Tapahtuman tullessa jälleen hiljaisuuden jälkeen uudelleen esille, ei se poista mielestäni omia kokemuksia. Mulle olisi voinut käydä ihan yhtä huonosti - sitä muistaa aina itselleen toistaa ja olla onnellinen että voi liikkua. Mun lonkankoukistaja- ja polvi-nilkkavammani ovat pieniä Häneen verrattuna. En koskaan unohda niitä kauheita sanoja "se oli puolesta tunnista kiinni, että tyttö edes on tässä."

Mä en muista millaista on olla, kun on täydellinen pää tai kallo, ihan miten vain. Muistan aina vaan, että on tuntuvat ja näkyvät jäljet leikkauksesta - ja se on osa mua. Mä en muista millaista on, kun normaalisssa tilanteessa lentää pallo päähän - mä en muista tilanteita etteikö se tekisi kipeää. Mut hei se on vaan elämää!

Äitini sanoin: se on kasvattanut mua. Ja mulle on tärkeää saada puhua tapahtuneesta.

Toivotan tsemppiä auto-onnettomuuden tytölle!