Istuin pari viikkoa sitten urheiluopistolla ja kuuntelin luentoa hätäensiaputaidoista. Kävimme läpi kaikki yleisimmät sairaudet sekä tajuttoman ja elottoman auttamisen.

Olin tällöin ensimmäistä kertaa ensiapukoulutuksessa ja ajatukset olivat ajoittain erittäin ristiriitaiset. Koin kuitenkin kaikin puolin kuuden tunnin istumisen ja miesmallin elvyttämisen hyvinkin tärkeäksi, ajankohtaiseksi ja hyödylliseksi.

Siinä istuessani ajatukseni kuitenkin harhailivat ja päädyin muutamaankin otteeseen miettimään kuinka pienestä elämä on kiinni. Lähinnä ihmettelen sitä, että miten on mahdollista että minä ja läheiseni olemme vieläkin hengissä. Kuullostaa kovin karulta, mutta fakta on se että joka päivä joku kuolee - tahallisesti tai tahattomasti.

Tästä kertoo myös se, että olen tämän kevään aikana jo kuullut kahden lapsuuden pihapiirini kaverin kuolleen. Viimeinen tänään. Se ei siis ole loppupeleissä kovinkaan suuri luku, kuinka moni meistä kasvaa kaksikymppisiksi - kolmenkympin ikärajan saavuttamisesta puhumattakaan.

Joku on joskus sanonut, että parhaat lähtee ekana. Kaikkea ei tarvitse uskoa, mutta toisaalta tarkoittaako se, että me muut olemme liian heikkoja, joten joudumme elämään?