Mä uskon, että hyvänkin lapsen pystyy pilaamaan kasvatuksella.
Mä uskon siihen, että ihmisen perimään ja geeneihin voi vaikuttaa kasvatuksen ja ympäristön yhteistyöllä.
Mä en usko, että ihmisestä tulee sellainen, kun siitä tulee pelkän olemisen avulla.

Esimerkkitapaus 1. Törmäsin lapseen, jollaiseen en ole koskaan aikaisemmin törmännyt. PIeni lapsi, joka harjoittelee kovasti puhumista, kävelee kyllä jo hurjaa vauhtia. Lapsella kova kiintymyssuhde vanhempiinsa ja antaa sen näkyä. Mutta se huuto, kun ei ole mitään syytä huutaa. Lapselta kysyy jotain, niin hirveä huuto. Tällä kertaa kuitenkin hän suostui istumaan sylissä, viimeksi ei toiminut sekään, vaan hän sitten lohdutteli itse itseään nallea halaten olkkarin lattialla.

Uskon siihen, että tällä esimerkkitapauksella on vaikea temperamentti. Hänen kanssaan elämä on "normaali" lasta vaikeampaa - ei toki mahdotonta, mutta lisähaastetta hän tuo. Mutta itse uskon myös siihen, että ympäristö, jossa lapsi elää ja kasvaa vaikuttaa huomattavasti siihen, millainen nuori ja lopulta aikuinen lapsesta kasvaa. En usko, etteikö esimerkkitapauksen vanhemmilla olisi ollut osaa tai arpaa tapaukseen. He ovat mielestäni omalla toiminnallaan totuttaneet lapsen tietylaiseen toimintatapaan, esimerkiksi ikävän iskiessä.

Keskustelimme erään ystäväni kanssa aiemmin tällä viikolla siitä kuinka suuresta osasta ihmisistä näkee suoraan, onko heidän vanhempansa yhdessä vai eronneet. Avioerolapset. Ikävä sana, mutta liian paljon nykypäivää. En ala edes laskemaan kuinka monen oman lähipiirini vanhemmat ovat eronneet, helpompi laskea ne keiden ei ole. Mun vanhemmat eivät ole eronneet, mutta ei myöskään tämä mun yltiöpositiivisuuteni sieltä tule.

Kun mä olin pieni, mulla oli säännöt ja ohjeet joita noudatin. Mulla ei koskaan ollut kotiintuloaikoja, enkä myöskään henkilökohtaisesti puhu niiden puolesta. Lapsi ei ikinä opi, jos sen ei anneta kokeilla mikä on parasta. Mutta mulla oli myös sääntöjä: ei saanut lähteä omasta pihapiiristä, ei saanut puhua tuntemattomille eikä varsinkaan saanut lähteä kenenkään tuntemattoman matkaan, tähän selitettiin aina "vaikka joku sanoisi, että voitko auttaa ettimään kadonneen koiran, et koskaan lähde mukaan". Sinä aikana, kun mä olin pieni oli nimittäin hyvin vahvasti esillä ns. namusetä - ja siitä puhuttiin paljon!

Esimerkkitapaus number 2. "Moi mun nimi on Siiri, kuka sun nimi on?" Tapasin lapsen, joka ei saa pidetty suutaan kiinni ja juttelee jokaisen kanssa. Kävi hänen kanssaan bussissa tai vaikka elokuvissa, hän tuntee muutaman minuutin jälkeen, valitettavasti, kaikki.

Mä en saanut harrastaa sitä. Jos olisin saanut, no mä olisin varmaankin ylisosiaalisen luonteeni takia tuntenut myös kaikki.

Mä en tällä tekstillä halua nyt puuttua siihen, millä tavalla kukin nykyisin kasvattaa lapsiaan. Mitä sallitaan, kielletään ja miksi. Ne asiat ei kuulu mulle, varsinkaan kun mulla ei vielä edes ole lapsia. Kukin pilatkoon lapsensa ihan itse. Yksi sääntö mulla kuitenkin on: mun kanssa, mun säännöt. Sijaistan usein muiden ohjaajien lapsiryhmiä ja ymmärrän, että tietyt asiat tehdään kuten ryhmän ohjaaja, mutta muuten mennään aina mun jutuilla. Jos ohjaaja antaa kiipeillä puolapuilla ja minä kiellän sen, mun säännöillä sit ei kiipeillä.

Olisi kiva, jos sen verran lapsia opettaisi. Aikuista totellaan. Sitä aikuista, kenen kanssa ollaan.

Sanonpahan vaan, että nykyisin asiat on eritavalla kuin ennen. Eikä se väärin oo.