Viimeksi kesällä mä ajattelin, ettei musta enää voisi tulla inttileskeä. Että olisin jo niin vanha, ettei armeija-aika osuisi enää kohdalleni, jos jonkun sattuisin löytämään. Ja kuten aina - toisinhan siinä taas kävi ja olin jälleen väärässä.

Mä olen toivonut viime aikoina hartaasti, että olisimme kohdanneet puoli vuotta myöhemmin tai sitten aikaisemmin. Ei juuri nyt, kun jäljellä on vielä yhdeksän, erittäin, pitkää kuukautta. Mä en olisi uskonut, kuinka paljon tää oikeesti raastaa ihmistä. Inttileskeys.

Mä olen jo tottunut siihen, että saan vieraan viikonloppuisin. Mä olen tottunut siihen, että toinen hengittää öisin raskaasti vieressä ja on ahdasta nukkua. Mutta mä en minkään viikonlopun jälkeen ole ollut iloinen siitä, että joudun lähtemään töihin. Siihen en ole tottunut, että kerta toisensa jälkeen sunnuntaiaamuisin pussaan häntä viikon viimeisen kerran ja kuulen ikävän lauseen: "Me nähdään sit taas ens lauantaina."

Viikossa on seitsemän päivää. Jokaisessa päivässä 24 tuntia, joka tekee yhteenlaskettuna liian paljon. Kun toisen kanssa viettää yhteensä 12 tuntia viikon aikana - se on kokonaisuudessaan hyvin vähän. Yritä siinä sitten tutustua ja yrittää saada jotain aikaiseksi. Varsinkin, kun siitäkin ajasta puolet nukutaan.

En mä tätä vaihtaisi mihinkään - kyllä te sen tiedätte. Mä vaan haluaisin, että tää alku olisi hieman helpompi. Että saisi edes muutaman kerran vain maata vierekkäin, ilman että tarvitsisi kelloa vahdata ja miettiä, milloin joutuu lähtemään töihin. Tai saisi sen toisen viereensä edes kahtena päivänä viikossa.

Valitettavasti tällä mennään. Ja joudun ikäväkseni toteamaan, että sillä on hintansa. Myöhästyin jälleen tänään töistä - minä joka olen aina kaikkialla ajoissa. Mutta kun mä en vaan tahtonut päästää irti!

Hyvää kannattaa odottaa? Ja sitä paitsi, yhdeksän kuukautta menee nopeesti.