Joku ystävistäni sanoi joskus, ettei seurustele, koska ei jaksa alkaa tutustumaan uuteen ihmiseen. Enkä mä yhtään ihmettele häntä.

Toiseen ihmiseen tutustuminen on pitkä ja raskas, ehkä välillä hieman tylsäkin prosessi. Kärsivällisyyttä ja kysymyksiä tarvitaan - sekä omaa innostusta ja mielenkiintoa toista kohtaan. Lempiväristä harrastuksiin, kavereihin ja perheeseen - kaikki tulee uutena.

Koska tuhoan ihmissuhteeni aina hyvin nopeasti, on tällä hetkellä pisin ystävyyssuhteeni kestänyt vain reilu kymmenen vuotta. Siihen väliin mahtuu ihmisiä lapsuudesta, kouluajoilta sekä uusimmat tuttavuudet tämän vuoden puolelta. Mutta en voi sanoa, tunteeko näistä ihmistä kukaan mua vielä täysin. Tosin, joku on siihenkin joskus väittänyt, ettei toista ihmistä voi koskaan tuntea täysin.

Ystäväni kysyi multa viikonloppuna, kuinka paljon olen Miehelle kertonut elämästäni tämän kahden kuukauden aikana. Mies tietää mun elämän tärkeimmät ihmiset, mutta ei tällä hetkellä mitään muuta. Olen tietoisesti, ainakin toistaiseksi, jättänyt menneisyyteni omaksi tiedokseni. Mä haluan tutustua siihen nyt ja tässä - ja mä myös haluan, että se tutustuu muhun tälläisenä kuin mä nykyisin olen. Siitä, kuinka monen kanssa mä olen seurustellut Miestä ennen tai missä koulussa olen ollut, ei ole mielestäni tällä hetkellä mitään merkitystä.

Mutta mistä sitten tietää, että on kertonut tarpeeksi? Tai tietää toisesta tarpeeksi? Pitääkö kaikki jakaa toisen kanssa vai saako omistaa myös oman elämän?

Keskustelimme aiheesta viikonloppuna, kun minä romahdin. En tahtonut jakaa syytä pahaan olooni ja yllätyin, kun hän paljasti olevansa kanssani samanlainen. Kaikki mikä ei liity toiseen, jää vain omaan tietoon. Saadaanko me siis tästä toimivaa parisuhdetta, jos me ei jaeta ikävimpiä juttuja toisillemme, kumpikaan?

Mutta ainakin me yritetään. Ja tykätään toisistamme.