Mä en halua herätä kolmekymppisenä siihen, että mun elämään on mahtunut viimeisen kymmenen vuoden aikana ainoastaan koti ja työ. Kaksikymmentäneljä tuntia vuorokaudessa, seitsemän päivää viikossa - kymmenen vuoden ajan.

Mä olen kaksikymmentä. Ihan pian jo kaksikymmentäyksi. Ja voin rehellisesti sanoa, että pidän työstäni ja viihdyn töiden parissa - kotona ja työpaikalla. Mutta tarkoittaako se, että mun pitäisi luopua kaikesta sen vuoksi?

Tämä teksti kertoo siitä, että välillä väsyttää.

Työstressi, bournout, osa-aikaeläke, työuupumus.

Ja nämä sanat yhdistetään nykyisin yhä useammin nuoriin. Nuoriin, juuri työuraansa aloitteleviin. Ja sitten ne nuoret päätyvät työterveyden kautta sairaslomalle. Tai sitten heille vaan isketään masennusresepti käteen ja toivotetaan hyvää loppuelämää.

Vaaditaanko nykyisin nuorilta aivan liikaa? Pitää olla samanaikaisesti paras alallaan, osaava, innostava, luova, monipuolinen, ahkera, tuottelias. Niin unohtamatta sosiaalisiataitoja, yhteistyötä ja ammattitaitoa pärjätä ihmisten kuin ihmisten kanssa.

Entä jos kysyn väärän kysymyksen ja lennän pihalle vain sen vuoksi, etten osannut? Entä jos tarjoaisi nuorille työympäristön, joka tukee, auttaa ja kannustaa nuorta uudella urallaan?

Minä pyrin itse työssäni siihen, että autan ja opastan. Teen työtä 15-vuotiaiden nuorten parissa, joille tämä työpaikka on juuri se ensimmäinen kosketus työelämään. Haluan osaltani tehdä siitä positiivisen kokemuksen, sillä se on ollut sitä myös minulle aikoinaan. Haluan, että minulle pystyy soittamaan ja kertomaan, jos homma ei toimi - ei ole väliä onko ilta tai viikonloppu.

Mutta välillä pitää myös muistaa, että onhan minullakin varmasti joko jolle voin soittaa, jos tuntuu että homma ei toimi?

Sillä samalla, kun tsemppaan seuramme nuoria urallaan, seuraan vierestä kavereitani, jotka uuvuttavat itse itsensä työnteolla. Innostuksissaan sitä, kun on valmis tekemään ehkä enemmän kuin itse huomaa jaksavansakaan. Ja tiedän, että tulevaisuudessa minäkin olen itse itseni riskitekijä. Jos jatkan tähän malliin.

Enkä tahdo lähteä siihen leikkiin. Minä haluan katsoa kymmenen vuoden kuluttua taaksepäin ja todeta, että olen todellakin osannut elää nuoruuteni. Olen osannut elää, pitää hauskaa ja nauttia elämästäni!

Mutta silti on muistettava, että pysyyhän katto pään päällä? Se, kun ei vain aina riitä, että väsyttää, kun pitää huolehtia monesta muustakin asiasta.

Alan hiljalleen oppimaan omat rajani. Osaan kertoa itselleni, milloin on aika ottaa vapaata. Tämä on yksi sellainen ilta.

On kausia, joilloin työelämä stressaa ja väsyttää enemmän. Silloin otan puhelimen käteen ja jaan tämän tunteen. Tai lähden lenkille tai tanssimaan. Teen asioita, joista tulee hyvä mieli.

Jos mulla on yhtään vaikutusvaltaa omaan elämääni, haluan vaikuttaa siihen, että oikeasti voin todeta kolmekymppisenä, että olen elänyt nuoruuteni - enkä vain tehnyt töitä. Ja mähän vaikutan siihen.

Joten varoituksen sana, te tulette vielä kuulemaan musta.