"Mun on pakko nostaa mun lapsi hyppyarkun päälle, kun ei se osaa ite kiivetä.." Kahden lapsen äiti totesi ohjaajalle 2-vuotiaastaan perheliikuntatunnilla.

Minä otin tukevan otteen tytön vyötäröltä ja avustin lapsen kiipeämään itsenäisesti arkun päälle. Seuraavan kerran, kun käänsin katseeni perheeseen, kiipesi tyttö aivan itse arkun päälle ha hyppäsi köydestä kiinni pitäen paksulle patjalle.

Mutta mikä siinä on, että emme usko lapsiin?

Sanotaan, että lapset oppivat kokeilemalla. Joskus tiputaan alas renkaista, mätkähdetään maahan, hieman itketään, mutta hyvin pian jo roikutaan uudelleen. Niin kuin aikuiset myös lapset oppivat tekemistään virheistä - ainakin suurimmaksi osaksi.

Silti, tämän tiedostaessammekin teemme liian paljon lasten puolesta, jotta he eivät joutuisi pettymään.

Nostamme heitä. Laskemme heitä. Varoittelemme. Estämme loukkaamasta itseään. Annamme vain valmiiksi testattuja palloja leikkivälineiksi. Mitä lapsi siitä oppii? Koko ajan pitää olla varuillaan, eikä koskaan saa juosta kovaa.

Meitä muistutellaan koko ajan, että toimimme liikunnan ammattilaisina. Välillä on kuitenkin muistutettava itselleen, että ihan yhtälailla toimimme liikunnan alalla lasten kasvattajina. Opetamme lapsille niitä taitoja, joita heidän vanhemmat heiltä kieltävät.

Kyllä saa juosta! Välillä saa myös huutaa! Kiivetään korkealle ja hypätään alas!

Jos lapset eivät saa koskaan mahdollisuutta yrittää, he eivät tule ikinä oppimaan. Anna lapselle mahdollisuus kokeilla itseään, omia rajojaan ja omia taitojaan.

Ja kuten alun äidille vastasin,

"luota lapseesi - kyllä hän osaa."