Läheisyys - mikä inhottava sana.

Olen kyllä ajoittain (= kerran vuodessa) läheisyydenkaipuinen. Mutta se, että joku olisi minua lähellä - ajatus ei ole minulle läheinen.

Mietin muutama päivä sitten nuoruuttani tai toisin sanoen teiniaikojani. 15-kesäisenä ajattelin, että olin hirveän helppo teini. En käynyt surullisen kuuluisaa mustaa vaihetta koskaan läpi, en juonut tai koskenut tupakkaan. Olin siis helppo nuori - ainakin vanhempieni näkökulmasta.

Mutta mitä tarkemmin aloin asiaa ajattelemaan, sen varmemmaksi tulin siitä, että nuoruuden aikaiset ystäväni tarvitsisivat jonkinlaisen tunnustuksen, palkinnon, siitä että ovat kestäneet minua.

Vasta näin jälkeen päin pystyn näkemään sen kuinka paljon olen aiheuttanut liikaa draamaa ja huolta vain sen vuoksi, etten tiennyt kuka olen. Se kuuluu nuoruuteen, voisi tässä kohtaa joku mainita. Kyllä, se on totta, mutta vähempikin asioiden dramatisointi olisi voinut jäädä.

En ole enää nuoruuden ystävieni kanssa tekemisissä muutamaa erikoista poikkeusta lukuunottamatta. Ja vaikka tiemme ovat eronneet erittäin painavista syistä, arvostan heitä ja sitä, että he ovat joskus tulleet toimeen kanssani. He tulevat aina olemaan omalla tavallansa minulle tärkeitä.

Mielipiteeni ovat vahvoja. Ilmaisen mielipiteeni. Olen suora ja rehellinen ihminen. Herkkä, dramaattinen sekä erittäin nopeasti mielialoja vaihteleva.

Tätä kaikkea olen nykyään ja ennen olin vielä kymmenen kertaa pahemmin.

Olen päästänyt vuosien kuluessa lähelleni tietyn määrän ihmisiä, tiettyjen kriteereiden täyttyessä, avannut palan kerrallaan heille omaa maailmaani. Ja kerta toisensa jälkeen kokenut, ettei se ole ollut tarpeellista. Mutta se kuuluu elämään, se että ihmiset pettävät toistensa luottamuksen. Mutta olen kuitenkin pohjimmilta hyväuskoinen ja kiltti - haluan uskoa ihmisistä pelkkää hyvää. Ja siksi satutan itseäni aina uudelleen.

Jälkeenpäin asioita pitkään pohdiskeltua olen todennut, että kohdallani nuoruuden ajan dramatisointi on nimenomaan auttanut minua löytämään omat ajatukseni ja asiat, joista oikeasti välitän. Lukioaikani oli aikamoista vuoristorataa - sitä ei varmasti kiellä kukaan minua vähäänkään silloin tuntenut. Mutta ilman niitä ihmisiä, jotka laittoivat minulle silloin vastaan, en olisi koskaan ymmärtänyt miksi taistelen joidenkin asioiden puolesta tai vastaan.

Kukaan ei olisi kertonut minulle miksi mua itkettää, kun pitää lähteä uimahalliin. Se mun piti selvittää ihan itse.

Valitettavasti joidenkin ihmisten kohdalle sattuu elämässä enemmän pahaa kuin toisten. Toiset joutuvat kantamaan murheita muidenkin puolesta.

Jouduin käsittelemään koko, silloisen kuusitoistavuotisen, elämäni alusta loppuun asti läpi, jotta ymmärsin itse oman historiani ja sen miksi väitän niin kovasti vastaan. Jouduin etsimään vastauksia omasta elämästäni niin muiden kuin itsenikin avulla.

Vasta sen jälkeen olen tajunnut, että itsestä on pidettävä huolta. Kukaan muu ei tee sitä sun puolesta.

On minulla läheisiä ystäviä. Ja kyllä puhun heidän kanssaan. Mutta kukaan heistä ei tunne minua niin kuin ne ihmiset, jotka ovat aikanaan nähneet kun minä romahdan.

He auttoivat minut nousemaan ylös uudelleen ja uudelleen. Ja nyt osaan seisoa ilman heidän tukeaan. Nyt ymmärrän paremmin millaista on olla läheinen ystävä. Kiitos nuoruuden taistelujeni, joista muuten vanhempani eivät tiedä mitään, tiedän kuka olen. Ja osaan pitää ääntä itsestäni!