Tämä teksti tulee sisältämään rehellisiä ajatuksia itsestäni - ja niistä toisista.

Sanotaan, että kokemuksista oppii. Jokainen asia ja ihminen, joka osuu kohdallesi, osuu järkisyistä. Jokaisesta oppii jotakin. Tai siis mä ainakin haluan uskoa siihen.

Tarhaikäisenä mulle opetettiin miten pusuhippaa leikitään. Yläasteikäisenä tytöt yrittävät opettaa mua juomaan. Lukiossa tytöt opetti mulle miten eletään. Liikuntaneuvojat on opettanut mua nauttimaan elämästä - ja että mä oon ihana.

Mä olen aina ollut rohkea ja ulospäinsuuntautunut. Itsevarma niistä asioista, jotka olen tiedostanut osaavani - tietänyt, että olen hyvä. Mutta itsevarma itsestäni - siitä että olen riittävän ihana ja kelpaan? Vasta viimeisen vuoden aikana tajunnut sen oikeasti.

Mielessäni nimittäin pitkään oli ajatus, ettei musta voi kukaan kiinnostua. Enhän mä ole mitään.

Mä olin kuusitoista, kun sain ensisuudelmani. Muiden mukaan jo silloin jäljessä kaikesta. Mutta olin onnellinen, eikä se haitannut mua lainkaan. Puhuttiin musta mitä tahansa.

Sen jälkeen olinkin pihalla. Ai mitä mun pitää nyt tehdä, saanko nyt soittaa vai pitääkö odottaa kolme päivää ja katsoa soittaako se ensin? Menin sekaisin siitä, että voisiko se oikeasti tykätä musta. Se oli mulle uusi tunne.

Sen ensisuuhdelma-pojan jälkeen pohdin pitkään, että olisko musta kenenkään tyttöystäväksi. Siitä on nyt kulunut viisi vuotta.

En usko siihen vieläkään. Siihen tyttöystäväjuttuun. En ole uskonut, että voisin oikeasti kiinnostaa jotakuta. Tai että joku oikeasti jaksaisi katella mua kolmea kuukautta pidempään. Se on tämän hetken pohjat.

Mutta hienostihan minä tässä valehtelen - olen mä tainnut jonkin verran viime aikoina herättää kiinnostusta tai sitten vain ollut liian helppo.

Tytöt ovat nimittäin tämän kevään aikana saaneet muutaman kerran puhelun, jossa olen kertonut tapaamisistani miehistä. Ja siitä, että he ovat lähteneet mukaani.

Tajusin tänään, että olen itsevarma - nykyisin myös miesten läheisyydessä. Kokemukset opettaa. Mä tiedän, että olen ihana - ja tuon sen kyllä esille tai sitten mun enoni tuo puolestani.

Tää tuntuu oudolta sanoa - tai kirjoittaa - ääneen, mutta olen todellakin tyytyväinen näihin mun viikonloppuiltoihin. Yksi yö riittää mulle aivan loistavasti. Ja ne ovat opettaneet mulle itsevarmuutta, mutta en mä silti halua niistä ketään tänne asumaan.

Me päätettiin perjantaiyönä, ettei saa ihastua. Molempien tiedossa oli, että se oli vain yksi yö. Mutta silti se jäi kiinnostamaan mua.

Kuinka pitkään mun pitää jatkaa mun seikkailuja, että tajuan olevani tyttöystävämateriaalia?