Liityin toissa viikolla perheeni seuraksi viikoittaiselle saunavuorollemme. Minulta oli samana päivänä poistettu viisaudenhammas, joten saunominen oli kiellettyä ja pääsin käymään ainoastaan suihkussa. Tunsin oloni hieman yksinäiseksi suihkun alla, kun muut lämmittelivät samanaaikaisesti saunan puolella, sillä keskiviikon saunavuoro on aina ollut perheeni viikon kohokohta.

Asuessani vielä kotona, olin tottunut siihen, että saunavuoron alkaessa jokainen oli kotona ja valmiina kiipeämään yhdet portaat yläkertaan heti, kun kellonviisarit löivät seitsemän. Perheeni ei ole koskaan ollut kovinkaan hyvä avautumaan toisilleen, mutta jotenkin aina saunassa juttua riitti kerrottavaksi jokaisella ja jokaiselle. Siellä olemme jakaneet kaiken.

Nykyisin saunavuoroni on siirtynyt keskiviikosta lauantai-iltaan, joka sopii mun elämäntilanteeseeni tällä hetkellä loistavasti. Sauna on isompi kuin mitä lapsuudenkodissani ja minä kun siellä yksin istun hiljaisuudessani kaipaan välillä kovasti kotiin. Kukaan ei saunassa hälise, heitä liikaa vettä tai levittele kokonaista purkkia hunajaa päälleen. Kovin on hiljaista.

Siinä toissaviikolla suihkutellessani lapsuudenkotini saunassa, huomasin saman vanhan perinteemme jatkuneen. Heti, kun perheenjäseneni olivat kukin vuorollaan kiivenneet saunanlauteille, jokainen kertoi viikon kuulumisensa ja ajatuksensa. Ja minä olin suihkun alla ja yritin kuulla edes parhaimmat kommentit oven lävitse. Silloin harmitti.

Olen yksin viihtyvää tyyppiä, jos sellaisiksi voi ihmisiä määritellä, ja olen nauttinut yksiöni rauhasta viimeiset kaksi vuotta kaikella tapaa. Suurin pelkoni muuttaessani omilleni oli, että menettäisin keskusteluyhteiden veljeeni. En menettänyt, mutta hän on kyllä taitavasti osannut paikata poissaoloni ja lähentynyt vanhempiemme kanssa. Toki ymmärrän, että minä kun satun olemaan paikalla, ei suunvuoroa tunnu kukaan muu saavan..

Silti myönnän olevani veljelleni hieman kateellinen. Olen itsekin viimeisten vuosien aikana lähentynyt vanhempieni kanssa ja suurin syy tähän on ollut minun poismuuttoni, joka varmasti pisti jokaisen omalla kohdallaan miettimään. Mutta veljeni on aina saanut kaiken ja nyt tunnen, että hän saisi vielä enemmän, kun ei ole kuin "yksi lapsi kotona". Vaikka eihän se niin ole.

Välillä vain kaipaa ihmisiä ympärilleen.