Mä en oo koskaan ollut sellainen tyttö, joka vaihtaisi miestä yhtä usein kuin sukkia. En siis joka viikonloppu roiku toisen kädessä kiinni, vaikka pari edellistä viikonloppua näin onkin käynyt.

Mutta mä en vieläkään sisäistä ajatusta siitä, etten nuorena saisi mennä ja kokeilla. En näe itseäni parisuhteessa - ainakaan tiedostaessani tulevan syksyni kiirellisyyden ja työmäärän. Enkä häpeile sanoessani ääneen sen, että nautin tälläisestä elämästä.

Viihdytin itseäni viikonloppuna Tallinnan risteilyllä. Tanssin läpi yön, pussasin ja nukuin kaksi tuntia. Ja olisin mielelläni jäänyt sinne. Mutta sitten muistin, että onko mulla mies Helsingissä? Ajatus tästä ei iltaani hidastanut, vaan tutustuin tuttuun, sosiaaliseen, tapaani vastaankäveleviin. Se taisi ratkaista mun mielipiteeni viimeisen viikon aikana mieltäni askarrettaviin asioihin.

Viime syksynä tapaamani mies onnistui jotenkin muuttamaan mua. Se sai mut luottamaan itseeni ja olemaan täysin oma itseni. Ja nautin siitä tunteesta, itsevarmuudesta. Mä olen rohkeasti omanlainen, sosiaalinen ja rohkea. Sanon nykyisin rehellisesti, suoraan ja ääneen kaiken sen mitä haluan sanoa. Ja rehellisesti sanottuna, se on näkynyt myös aamuisin. En olekaan enää joka aamu yksin.

Kaikki naisten lehdet väittävät aina, että miehet kiinnostuvat naisista, jotka kantavat itsensä rohkeudella ja itsevarmuudella. Olenko mä vihdoin tajunnut, mitä se tarkoittaa?

Ja sitä paitsi. Helsinki - Tornio? Ei se nyt niin paha välimatka ole.