Eräs ystäväni kirjoitti blogiinsa matkastaan oman bloginsa kanssa. Hän kertoi lukevansa vanhoja tekstiä itseään ihmetellen, nuoruuden toilailuille nauraen.

Itselläni on blogin kanssa menty yhtä matkaa jo useampi vuosi. Muistan vieläkin, kun kerroin blogista ensimmäisen kerran tuttavalleni. Kevät oli jo pitkällä, olin juuri kirjoittanut ensimmäiset tekstini ja koulukin oli juuri loppumassa, elettiin vuotta 2008. Täytin sinä vuonna 16 ja lukiopaikasta tuli kesäkuussa varmuus.

Neljän vuoden aikana olen ollut tarkkana, kuinka monelle blogistani mainitsen. Ystäväni puhui anonyymiydestä, jonka kyllä myönnän auttavani julkisesti kirjoittamisessa. En tietenkään voi sanoa, että blogistani löytyisi koko elämäni - se on pieni pala minusta ja elämästäni. Se on vain se julkinen puoli, jonka haluan tai pystyn jakamaan.

Neljän vuoden aikana olen kertonut blogistani viidelle läheiselle ihmiselle. Suurimmalle osalle vasta usean vuoden tuntemisen jälkeen. Tämä on niin henkilökohtaista - ja no, eihän kaikkien tarvitse kaikkea tietää. Viimeisimmälle kerroin kahden viikon tuntemisen jälkeen, koska haluan hänen oppivan tuntemaan mut. Ja täällä en valehtele.

Olen ystäväni kanssa samaa mieltä siitä, että itsekin luen vanhoja tekstejäni välillä surun, haikeuden ja naurun välimaastossa. Miten mä olen voinut ajatella noin? Välillä tuntuu, että haluaisin poistaa kaikki tekstini muutaman vuoden takaa, mutten tee sitä sillä se on ollut mun nuoruus. En ole kaikesta kovinkaan ylpeä tai ajattele ilolla, mutta ne on mun ajatuksia ja omista teoistaan on kannettava vastuu - vaikkei niistä ylpeydellä puhuisikaan. Jos mä poistan ne tekstit, ei mulle jää mitään. Ne kuitenkin kertoo, että mä olen elänyt.

Ja kyllähän niistä näkyy se, kuinka suuren matkan 16-vuotiaasta tulevasta lukiolaisesta tähän päivään olen tehnyt. Sillä välillä mä olen kasvanut, ajatellut paljon ja aloittanut oman elämän. Ja tämän bloginhan mä alun perin perustin sen vuoksi, että pysyisin perillä omasta elämästäni.

Mutta kaikella rakkaudella itseäni kohtaan, kaikkea ei olisi kannattanut kokeilla tai jakaa täällä. Mutta sehän on vain elämää, eiks ni?

On haikea olo.

Ehkä vähän surullinen, toisaalta helpottunut ja huojentunut.

Jumppakausi sai tänään päätöksen ja nyt alkoi kolmen kuukauden kesäloma. Lapsista.

Kaksi viikkoa sitten laitoin jumppasalin lattialle ison kartongin ja tusseja ja ohjeistin lapset yhdessä aikuisten kanssa kirjoittamaan tai piirtämään kiitokset, moitteet ja kivat asiat kuluneesta jumppakaudesta. Kartongit löytyvät tällä hetkellä asuntoni seinältä.

Pidän itsessäni siitä puolesta, että lähden kaikkeen aina täysillä mukaan. Heittäydyn, annan kaikkeni ja panostan 100 prosenttisesti asioihin, jotka on mulle tärkeitä. Kiinnyn helposti ja irti on vaikea päästää. Ja samalla vihaan itsessäni sitä, etten osaa irrottaa menneisyydestä, vaan tulen aina kantamaan historiani mukanani arjessani.

Esimerkkinä: Rakastun aina täysillä omiin jumpparyhmiini. Ohjaajana en saisi tätä sanoa, mutta löydän joka ryhmästä lempparilapset/isät/perheet, mutta toki kaikkia ohjataan tasapuolisesti, eikä ketään suosita muita enemmän - kuin omissa ajatuksissa. Haluan antaa ryhmilleni kaikkeni, sillä vaikka heille olen vain kerran viikossa tunnin ajan olemassa - ne on mulle koko kevät tai syksy. Elän ryhmiä ajatellen ja sairastumisen johdosta sijaisen hankkiminen omille tunneille on tuskaa. Mä haluan olla siellä niitä varten!

Kauden loputtua ryhmä hajoaa ja katoaa. Ja voi vain toivoa, että takaisin kolmen kuukauden kuluttua tulisi mahdollsimman moni. Toivon olevani heille ohjaaja, joka innostaa heitä jatkamaan ja oppimaan uutta. Haluan, että heillä on syy tulla takaisin. Tänä keväänä annoin telinejumppareille syyksi jatkaa uuden telineen; eritaso nojapuut otetaan käyttöön ensimmäistä kertaa ensi syksynä.

Itselleni on haikeaa, kun tietää ettei esimerkiksi joitakin ihania lapsia näe ehkä enää koskaan, sillä he eivät voi enää ensi syksynä jatkaa samassa ryhmässä kasvaessaan ikärajojen ylitse. Mutta on menneisyyden kantamisessa puolensakin. Ikinä en tule unohtamaan sitä tyttöä, joka ei jumppaan tullessaan uskaltanut kiivetä puolapuille. Kolme vuotta myöhemmin tyttö kiipesi, nauroi ja teki kaikkea muutakin täydellä ilolla. Ikinä en tule unohtamaan sitä tyttöä, jonka kanssa ei kuperkeikkatreeneistä ollut mitään apua. Tyttö harjoitteli vuoden, eikä onnistunut. Ja sitten se tuli ja kertoi, että osaa nyt tehdä kuperkeikan - ja suoraan vielä penkin päällä. Vain muutaman tapauksen kertoakseni.

On ihanaa toivottaa lapsille hyvää kesää, kun tietää että ne tulee takaisin. On myös ihanaa laittaa heidät eteenpäin, kun tietää että heistä tulee vielä jotakin. Tai he vain sanovat "hei mä opin tänään tosi paljon!"

Kiitos on myös ihan riittävä.

Puhuin ystäväni kanssa muutama päivä sitten puhelimessa. Edellisestä hetkestä oli jo kulunut liian pitkä aika ja juttua oli jo kerennyt kertymään. Kaipasin seuraa lyhyelle matkalle kohti juna-asemaa, mutta sain seuraa hänestä kotiin asti. Olin kiitollinen - ja onnellinen.

Puhuimme pitkään elämästä ja onnellisuudesta. Niistä syistä, miksi on hyvä elää juuri nyt ja juuri omaa elämää.

Toinen ystävänikin pohti eilen onnellisuutta ja mietti, miksi niin moni ei ole onnellinen elämäänsä. Tyrmistyin ja tokaisin takaisin "kyllähän mäkin oon onnellinen."

Sanotaanko sitä sitten liian vähän? Ettei haluaisi vaihtaa elämäänsä? Valitetaanko me mielummin elämän julmuutta kuin hehkutamme kuinka monet asiat ovat kuitenkin hyvin?

Jos näin on, teen nyt siihen poikkeuksen - en halua olla sääntö.

Mä olen onnellinen, koska mulla on maailman ihanin koti. Rakastuin asuntooni, itseasiassa tasan vuosi sitten, saman tien kun näin tämän. Enkä vaihtaisi tätä mihinkään. Tämä tuntui alusta asti omalta ja en haluaisi enää takaisin "vanhaan kotiin". Tämä on mun oma.

Mä olen onnellinen, koska mulla on työpaikka, jossa viihdyn ja teen työtä, jota voin oikeasti sanoa rakastavani. Työni on fyysisesti erittäin raskasta, joten tarvitsen usein täyden irtioton - vain yksi päivä riittää ja sitten on taas iloa ja intoa vaikka muille jakaa.

Mä olen onnellinen, että löysin oman paikkani, alani ja työni, jota oikeasti haluan tehdä vaikka koko elämäni. Nautin opiskelusta, koulukavereistani ja siitä ajatuksesta, että kaikki on hyvin.

Mä olen onnellinen, koska olen löytänyt elämänrytmiini tasapainon. Mulla on harrastuksia, työtä, unta riittävästi ja osaan tehdä ruokaa. Mitä muuta ihminen tarvitsee?

Mä olen onnellinen elämääni, enkä vaihtaisi sitä kenenkään kanssa. Ja vaikka ihan vielä ei ole tasakymppi kohdilla, sanon jo valmiiksi että on ihan kiva olla kaksikymmentä.

Viime aikoina julkisuuteen on palannut eräs menneiden aikojen tapaturma, joka sattui kotipaikkakunnallani monia vuosia sitten. Olin itse silloin tarhaikäinen, mutta muistan tapahtuman ja kaiken siihen liittyvän.

Silloin aikoinaan nuori koululainen jäi auton alle ja halvaantui kaulasta alaspäin lopun elämäksi. Tapahtuma oli iso kolaus pienelle paikalle ja huhut levisivät nopeasti. Muistan itsekin piirtäneeni ja kirjoittaneeni päiväkodin aloitteesta "pikaisia paranemisia"-kortin tytölle. Kortin jälkeen ei tytöstä tai hänen kohtalostaan puhuttu. Tapahtuman jälkeen myös sanoista tuli tekoja ja nykyisin samalla tapaturman kohdalla on liikenneympyrä.

Olen kulkenut paikan ohitse päivittäin yli kymmenen vuoden ajan, enkä kiellä etteikö tapahtuma tulisi tällä tiellä aina mieleen. Ja sitten sitä taas muistaa katsoa tarkkaan, jottei pienille koululaisille koituisi samaa kohtaloa.

Tapahtuman tullessa jälleen hiljaisuuden jälkeen uudelleen esille, ei se poista mielestäni omia kokemuksia. Mulle olisi voinut käydä ihan yhtä huonosti - sitä muistaa aina itselleen toistaa ja olla onnellinen että voi liikkua. Mun lonkankoukistaja- ja polvi-nilkkavammani ovat pieniä Häneen verrattuna. En koskaan unohda niitä kauheita sanoja "se oli puolesta tunnista kiinni, että tyttö edes on tässä."

Mä en muista millaista on olla, kun on täydellinen pää tai kallo, ihan miten vain. Muistan aina vaan, että on tuntuvat ja näkyvät jäljet leikkauksesta - ja se on osa mua. Mä en muista millaista on, kun normaalisssa tilanteessa lentää pallo päähän - mä en muista tilanteita etteikö se tekisi kipeää. Mut hei se on vaan elämää!

Äitini sanoin: se on kasvattanut mua. Ja mulle on tärkeää saada puhua tapahtuneesta.

Toivotan tsemppiä auto-onnettomuuden tytölle!

Lopettelin tänään työpäivää ja roudasin tavaroita kohti matalaa varastoa. Olin jo voiton puolella, kun nostin pääni liian aikaisin ja kolautin takaraivoni aivan täysiä betonipalkkiin.

Viime aikoina on mennyt tosi hyvin. Nautin siitä mitä teen, pärjään ja osaan. En ole ajatellut menneisyyttäni kuin muutaman kerran.

Ja tänään. Kotimatkani ajan mietin mikä on kamalinta mitä voisi tapahtua ja mitä teen jos näin tulisi käymään. Osaanko soittaa itselleni ambulanssin, mitä tarvitsen mukaan. Entä jos en kykene soittamaan apua?

Kotona googletin ja etsin jälleen vastauksia. Kuten viimeksi, en niitä tälläkään kertaa löytänyt. On vaikea selittää kenellekään mitä itse tuntee. On vaikea edes kertoa, että ikävöi tai että on onnellinen. Vielä vaikeampaa on kertoa kuinka paljon pelkää.

Pelko, aivan kuten onni tai suru, on osana normaalia elämää joka päivä. Välillä heikompana - joskus niin vahvana, ettei pysty tekemään tai ajattelemaan mitään muuta. Joskus pelkää niin paljon, ettei tiedä miten jaksaa jos pelko käy toteen. Joskus ei edes ajattele koko asiaa.

Mä olen ollut terveenä kaksitoista vuotta. Ainoa toiveeni on, että saan olla vielä seuraavat kaksitoista vuotta. Ja sitten katsotaan taas asiaa uudestaan.

Tänään kävi mielessä, että entä jos tää kolaus oli riittävä syy uusiutumiseen. Osaan vahtia itseäni ja seurata oireiden ilmestymistä nykyisin paremmin.

Mutta kuka poistaisi tämän pelon tunteen, jotta voin nukkua yöni rauhassa?

Ystäväni soitti mulle puoli tuntia sitten: "Musta tuntuu kauheelta, mut mä taidan olla ihastunut." Toinen ystäväni stalkkaa miehiä ikkunastaan ja pohtii laittaako vai eikö laittaa viestiä.

Eräs ystäväni seurustelee onnellisesti ja elää autuaassa parisuhteessa, neljäs vaihtaa miestä kuin sukkia. Ja mitäkö minä teen? Olen jälleen löytänyt miehen, johon voin turvallisesti ihastua ja jankata ystävilleni ettei tästä kuitenkaan tule mitään.

Kerkesin tälläkin viikolla kavereilleni pohtimaan ääneen tilannettani ja kirota kaikki maailman miehet kerralla. Purettuani ajatukseni käväisin opistomme alakerrassa ja juoksin yhtä nopeasti takaisin ylös: "Joo tytöt unohtakaa toi mitä mä sanoin äsken".

Miksi miesten pitää ensin olla maailman ärsyttävimpiä ja sitten hetkessä muuttua maailman ihanimmiksi?

Tänä keväänä olen mielenkiinnolla seurannut kahden ystäväni täysin erilaisia suhteita miehiin. Toinen seurusteli ensin, erosi ja hetken päästä myönsi että saattaa vähän olla ihastunut. Toinen ei ole koskaan uskonut löytävänsä "Sitä Oikeaa" ja yllättyi tänä keväänä löytäessään ihastumisen kauniin tunteen. Ja itse olen vain seurannut tapahtumia vierestä, kumpaakaan sen suuremmin puuttumatta tai neuvomatta.

Mä uskon, että jokaiselle on se Oikea jossakin ja jokainen sen tapaa kun sen aika on. Ei vaan pidä odottaa - oikea mies löytää sut etsimättäkin. Ja sitä ennen mä vain tyydyn katselemaan kauempaa.