Mä vihaan ihmisiä, jotka luulevat tietävänsä mun elämästä enemmän kuin minä itse.

Mä vihaan ihmisiä, jotka teeskentelee ja ovat teennäisiä.

Mä vihaan ihmisiä, jotka puuttuvat mun elämään.

Mä vihaan ihmisiä, jotka esittävät myötätuntoisia - tai oikeasti näyttävät sen mulle.

Mä vihaan ihmisiä.

Mä vihaan muutamaa lausetta yli kaiken.

"Onko kaikki hyvin? Mikä sulla on? Sä olet liian kiltti."

On sellaisia ihmisiä, jotka pitää musta. Niitä ihmisiä on kaiken kaikkiaan noin kymmenen prosenttia. On sellaisia ihmisiä, jotka vihaavat mua. Niitä on reilusti päälle 90 prosenttia.

On sellaisia ihmisiä, joiden kanssa mä tulen toimeen. On sellaisia ihmisiä, joiden kanssa mä en tule toimeen.

Mä en itse ihmettele yhtään sitä, miksi mun kanssa on vaikea tulla toimeen. Kyllä tiedän olevani todella vaikea ja hankala ihminen. Helvetti mä joudun kattomaan ja elämään itteni kanssa joka ikinen päivä! Te katotte mua tunnin ja sit oon kuulemma ihan kauhea! Mun kanssa joutuu tasapainoittelemaan ihan koko ajan. Jokainen hetki.

On päiviä, jolloin mulle ei saa puhua. On päiviä, jolloin mä olen oikeasti hyvällä päällä. Lisäksi on päiviä, jolloin mä väitän että mulla on kaikki okei, mutta oikeasti mulla onkin huono päivä.

Mun kanssa joutuu aina kauheesti miettimään mitä saa sanoa, etten mä suutu tai ota itteeni. Teen sen usein siitä huolimatta, että sitä varotaan.

Mä taas itse en mieti mitä sanon. Sanon ennen kuin ajattelen. Enkä edes häpeä sitä. Sanon, mitä ajattelen ja juuri silloin kuin mä tahdon.

Silloin kun sanon, että kaikki on hyvin. Silloin kaikki menee huonosti. Silloin kun sanon, että kaikki on okei. Silloin kaikki menee päin persettä.

Sitten kun en vastaa, en enää tiedä itsekään.

Mä loukkaannun useimmin kuin te tiedättekään. Jos sanoisin jokaisen asian, minkä oon ottanut itteeni, te olisitte kadonneet jo aikaa sitten.

Mä en jaksa puhua tai selittää. En koskaan. Mä en tahdo, että muut ymmärtää tai edes yrittää ymmärtää mua ja tekojani. Ei tarvitse. Ei ole syytä.

Mä viimeksi viime syksynä tunsin itseni ulkopuoliseksi ja yksinäiseksi. Se tunne katosi ja sitten tuli tää kaikki muu mun pään sisälle.

Musta tuntuu etten riitä, etten ole tarpeeksi hyvä, etten vain kelpaa. Musta tuntuu, ettei kukaan tahdo mua, kaikki vihaa mua ja mä olen täysin turha ihminen. Musta tuntuu, ettei kukaa jaksa mua kahta vuotta pidempään - jos edes niinkään kauan. Musta tuntuu, että mä olen ihan kamala ja mut on tarkoitettu elämään yksin tässä maailmassa.

Eikä tässä edes ollut kaikki.