Kävelin käytävää pitkin helpottuneena - selvisin kokeilusta sokkona elämisestä ja yksin kappalein. Opettaja käveli vieressäni, hymyili ja kysyi tutustuakseen onko koulussa käyminen mielestäni rankkaa.

En osannut heti vastata hänelle mitään.

Välillä koulussa on niin rankkaa, että pelkästä väsymyksestä itkee itsensä uneen.
Välillä on niin rentoa, ettei edes muista olevansa opiskelemassa.

"On kyllä, varsinkin henkisesti. Asiat sujuu niin eritavalla kuin töissä ja täällä ollaan 24/7 paikalla. Niin ja matkustaminenkin vie energiaa ihan älyttömästi."

En osannut muuta vastata.

Viikko on jälleen takana lähijaksoilua ja vaikka rankka viikko vaatii veronsa (13 tunnin yöunet), oli jälleen kaikki sen arvoista. Viikon suurimman harmin tuotti ikävä ihmisiä kohtaan, jotka ovat ryhmästänne vaihtaneet muualle, minä kun tuppaan aina kiintymään niin helposti - kiitän kuitenkin niitä ihania, jotka jaksoivat olla tukenani, kun omat voimani eivät siihen riittäneet.

Juuri ennen kouluviikon alkua päätin ottaa viimeisen askeleen menneisyyttä kohden ja kirjoitin lyhyen viestin. Tämä kostautui ja vietin maanantai-illan ikävääni itkien. Päätin kuitenkin tämän olevan lopullisesti viimeinen kerta.

"Kiva, kun kerroit."