Tyttö istui pehmeällä sohvalla ja mietti hetken. Yritti päättää, että kannattaako yrittää vai onko koko juttu jo alkuun tuhoontuomittu.

"Se joka ei pelaa, ei voi voittaa."

Ja niin tyttö nousi itsevarmasti ylös ja asteli portaita pitkin alas, kääntyi hiukan vasemmalle ja päästi valloilleen suloisimman hymynsä.

"Sä näytät täällä niin yksinäiseltä.." Ja peli oli avattu.

Hetken kuluttua tyttö istui kymmenen pojan ympäröivänä ja hymyili, koska nautti siitä hetkestä. Välillä katse siirtyi edessä näkyvään jäälohkareitten täyttämään mereen, josta hän taas siirtyi kuuntelemaan poikien tarinointia siitä missä on lähin viinakauppa.

Tyttö kohtasi katseen jos toisenkin mukavan pojan kanssa ja hymyili tälle kauniisti. Poika vastasi hymyyn ja heitti jälleen jonkin mielenkiintoisen keskustelun aiheen. Tyttö oli ainakin osittain täysin myyty.

Kun pojat jatkoivat matkaansa laukut olalla tyttö siirtyi hiljalleen omaan pöytäänsä, mutta loisti sisältä päin edelleen onnesta. "Mä tein sen."

Pari päivää tämän kohtalokkaan sattuman jälkeen tyttö istui itsekseen hotellin aulassa kännykkä kädessään. Tyttö alkoi miettimään mitä olisi menettänyt, jos joku ei olisi aikaisemmin saanut häntä rohkaistumaan ja todennut hänelle, että elämää täytyy elää. Tyttö hymyili enemmän kun muisti sen ihmisen, joka muutti hänen elämänsä - luultavimmin lopullisesti.

Tyttö mietti pidemmän aikaan, miten ei olisi aikaisemmin ikinä uskaltanut nousta siitä sohvalta ja marssinut noin vain keskelle melkein tuntemattomia poikia ja aloittanut juttelemaan - nyt kuitenkin hän teki sen. Ja on lopputulokseen hyvinkin tyytyväinen.

Olen aiemminkin todennut, että Mies on saanut mut todella paljon rohkeammaksi ja saankin kiittää häntä siitä useammankin kerran. Se on tuonut paljon uutta eloa mun elämään. Mä uskallan tehdä asian eteen jotakin, jos jotakin tahdon - pelkäämättä lopputulosta, koska ainahan se voikin olla positiivinen yllätys.

Mä lähdin juttelemaan pojille, koska kaipasin seuraa ja piristystä. Olen viime aikoina ollut kovinkin yksinäinen, mutta kuitenkin väittänyt itselleni että niin on parempi. Olen lomalla, mutta teen töitä ja välttelen läheisteni kanssa puhumista niin pitkälti kuin se on mahdollista. Mä olen viime aikoina päätynyt lopputulokseen, etten tahdo miestä. Tahdon vain silloin tällöin söpön hymyn - muuten mä kyllä pärjään itsekseni.

Kyllä mä toki myönnän, että oli aika haikeaa istua wanhojen illallisella ainoana, jolla ei ollut seuraa, mutta en mä väitä että se olisi illan pelastanut. Ja sitten olisin kattonut koko illan kuin toinen mököttää? Ei kiitos.

Koskaan ei kuitenkaan ole liian myöhäistä. Ja vaikka olenkin jo hiukan aseuttautunut taka-alalle, ei se tarkoita että olen luovuttanut. Päin vastoin. Olenhan juuri päässyt puheväleihin Miehen e-x-ä-n-k-i-n kanssa.