No ootteko te nyt sillain? Ootteko te yhdessä? Kuinka kauan te ootte ollu? Seurusteletteko te? Ota nyt kuva siitä!

Muutama vuosi taaksepäin mä kyseenalaistin kaiken mitä tapahtui. Mä olin tarkka siitä missä mentiin ja halusin olla perillä kuviosta. Tällä kertaa mä päätin, että lopetan turhan stressaamisen ja annan mennä - niin pitkälle, kun tuntuu hyvältä.

Mä olen yllättänyt siitä, kuinka helposti mä olen unohtanut kaiken turhan sähläämisen, miettimisen, pohtimisen ja "mihin me ollaan menossa?"-kysymykset. Mä olen tietoinen siitä, että olen varattu, mutta siinä kaikki. Ja se riittää mulle hyvin.

Kai tää on se onnellisuuden tunne? Kun tuntuu, ettei ole mitään tarvetta selittää muille tai itselleen missä on ja kenen kanssa. Ja kyllä se tuossa edelleen on.

Mä en ole koskaan ollut innokas oman elämän jakaja ja pyrin pitämään mm. miessuhteeni omina tietoinani - harvoin kuitenkin siinä onnistuen. Onnellisuutta on niin kovin vaikea salata tai äidiltä niitä kasvaneita puhelinlaskuja. Jäin tälläkin kertaa hyvin nopeasti kiinni.

Mulla oli haaveena, että kertoisin ensi kesänä löytäneeni miehen - vuosi sitten. Mutta se on jo kariutunut useampaan otteeseen. Seuraava etappi onkin sitten miehen esitteleminen - vuoden päästä. Ja siinä pysyn!

Eikö mun ystävillenikin pitäisi vain riittää se, että mä olen onnellinen? Tosin mä en olisi vielä vuosi sitten uskonut sanovani, että olen onnellinen nimenomaan sen miehen vuoksi. Eikö mun pitänyt olla se nainen, joka ei tarvitse miehiä ollakseen onnellinen?

No, sekin hyvä periaate kaatui, kun oikea ihminen tuli vastaan.