Teen töitä nuorten parissa ja nuorten hyväksi. Yksi työnimikkeeni on nuorten liikuntaharrastusten vastaava. Yritän siis työssäni keksiä ratkaisua ikuisuusongelmaan; miksi nuoret eivät liiku? Suomella menee liikkumisen suhteen erinomaisesti, kun puhutaan alakouluikäisistä, alle 11-vuotiaista, lapsista, mutta nuorten kohdalla tilanne on jo aivan toinen. Nuorista, yli 14-vuotiaista, noin kaksikymmentä prosenttia liikkuu riittävästi.

Mutta jos käännän työongelmani toisin päin; liikuinko itse 15-vuotiaana?

Olen rakastunut lenkkeilyyn. Aikuisena. Mikään ei enää voita sitä tunnetta, kun saa laittaa lenkkikengät jalkaan, etsiä oman sykkeen ja laittaa vielä kuulokkeet korviin - ja ovesta pihalle. Mutta ei mua olisi yläasteella saatu kirveelläkään kolme kertaa viikossa lenkille.

Omistan voimistelutaustan. Sitä taustaa sitten löytyykin kymmenen vuoden ajalta, mutta valitettavasti aktiivisharrastamisesta on jo reilu viisi vuotta. Voimistellu loppui lukioikäisenä ajanpuutteen- ja ryhmän lopettamisen vuoksi. Olen siis kuitenkin voimistellut ja tanssinut läpi haastavan nuoruuden - ja lopettanut aikuisuuden kynnyksellä. Ei siihen perjantai-iltoja tuhlattu, mutta harrastinpahan kuitenkin.

Mutta jos mä olen itse harrastanut liikuntaseurassa teininä kaksi kertaa viikossa liikuntaa ja vapaa-aikani hyödyntänyt muuten - miksi mä haluan nyt saada nykynuorison kolme kertaa viikossa tanssitunneille ja siihen vielä lenkkipolun oheiseksi? Eikö niillekin riitä kerran viikkoon harrastaminen, jos mäkin olen sitä kautta jatkanut liikuntaharrastustani?

Huolestuttavinta tutkimustulosten mukaan on se, että nuorten harrastaminen loppuu täysin yläasteikäisinä ja jatkuu pitkälti lukiosta tai ammattikoulusta valmistumiseen saakka. Sen jälkeen nämä aikuisuuden kynnyksellä olevat nuoret joko rappeutuvat tai rappeutuvat. Liikunta on jäänyt juuri siinä kohtaan, missä sitä eniten tarvittaisiin, joten sen aloittaminen aikuisena on yhä vaikeampaa.

Vaikka itse en nuorena tosiaan liikkunut usein, "vapaaehtoisesti" tanssituntien ulkopuolella tuskin lainkaan, pidin kiinni liikkumisesta ja näin kaksikymppisenä voin sanoa, etten elä ilman sitä.

En olisi kuitenkaan aikaisemmin uskonut, että musta tulisi lenkkeilijää tai juoksijaa. Mutta niin kuulkaas juoksin vuosi sitten ensimmäisen Naisten Kympin eli kymmenen kilometrin matkan sadantuhannen muun naisen kanssa toukokuisessa juoksutapahtumassa. Ja nautin siitä.

Se on myös nykyään mun keino purkaa ajatuksiani, saada pääni tyhjennettyä, jos jokin kiukuttaa. Lenkkarit jalkaan ja metsään. Johan helpottaa.

Mutta mites sitten ne nuoret? Entä jos mä vain työni puolesta tyytyisin siihen, että saisin ne nuoret jatkamaan harrastustaan läpi ikävän, kiukkuisen, teini-iän läpi, jotta mahdollisimman moni jatkaisi liikkumista myös aikuisiällä ja välttäisimme ylilihavuuden ja saisimme kakkostyypin diabeteksen kääntymään laskusuuntaan meidän suomalaisten keskuudessa?

Yksi tanssitunti viikossa riittää. Jos haluaa sen lisäksi käydä kerran viikkoon lenkillä, niin se on ihan okei. Mutta silti, nuoruus on vain kerran elämässä - muistakaa elää! Hyvä pohja liikkumiseen luodaan lapsuuden ja nuoruuden kautta, mutta aikaa liikkua on koko elämä!