Sitä sanotaan, että jos jotakin oikein kovasti odottaa, se ei sitten tapahdu millään ja aika tuntuu kuluvan vaan hitaammin ja hitaammin.

Lähtöä on odotettua välillä kauhulla, ettei itsekkään meinaa mukana pysyä, välillä toivonut olevansa jo poissa tästä kaikesta kaaoksesta. Nyt. Nyt mä vaan odotan huomista, toivoen siitä tulevan yks ihanimmista päivistä.

Tarkoituksena viettää päivää yhdessä, koska tosiaan totta tai ei, kauhua, pelkoa, odotusta.. Lähtö on sunnuntai aamuna, halusitte tai ette. Niin ja samalla olisi hieman tarkoitus juhlistaa, mun sunnuntaina olevia seittemäntoista vuotis synttäreitä.

Tuntuu, että kuukausi on mennyt aivan liian nopeasti. Onhan meillä ollut mukavaa, enhän minä toki sillä. On ollut ihana kuukausi ja siinä mielessä ihana lähteä, kun tiedän kaiken olevan itselläni kunnossa, sillä meillä menee tällä hetkellä hyvin. Ja siitä olen todella onnellinen. Ehkä ensimmäistä kertaa, okei syystä tai toisesta ollaan oltu todella paljon kaksisteen viime aikoina, me ollaan oikeesti kanssa puhuttu. Siis keskusteltu, jaettu ajatuksia keskenämme. Nyt me tiedetään edes hieman mitä toisen päässä pyörii. Joten mä lähden helpottuneella mielellä.

Ja asia mistä mä olen kanssa onnellinen, on se, että se on kertonut mulle ettei tahdo mun lähtevän. Se kertoo mulle todella paljon. Ja jos se huomenna antaa mulle jotakin, noh. Siinäkin on oma ajatuksensa.

Mä tiedän, että jotakin tulee tapahtumaan mun poissaolessani. Jotakin, joka muuttaa jotakin. Jotakin, joka myöskin liittyy muhun, tavalla tai toisella. Hyvää tai pahaa, mä en tiedä. Mutta jotakin.

Tästä tulee rankkaa. Ystäviemme puolesta. Ne on molemmat niin pihalla, ja me ollaan sitä nyt vierestä katottu muutama päivä ja se on ihan kauheeta, varsinkin mulle. Jätkä ei nyt niin pahasti ota siitä, minä lähinnä ja hän sitten huolehtii musta.

Mä ajattelin liikaa. Joo kyllä toki mä sen tiedän, en vaan voi lakata miettimästä, jos joku on painaa mieltä.

Mä en ole kelleen sanonut, kuinka onnellinen mä tällä hetkellä olen. Se tunne, kun joku huomaa sua painavan jonkin, tulee sun taakse, ottaa kiinni ja painaa syliin. Ja pitää siinä. Niin kauan, et olo helpottaa. On joku joka antaa sun painautua kiinni, kun siltä tuntuu, sulkea silmät ja vain sanoo "nuku vaan, mä kyllä herätän, kun tulee aika lähteä." On joku, joka silittää sun päätä, niin pitkään että nukahdat, ja vielä senkin jälkeen on lähellä, ottaa kädestä kiinni, eikä katoa. Sanoo vaan "koita nyt nauttia olostasi." Se kun sulla on koko ajan joku lähellä, ehkä puhelimen päässä, ehkä viereisessä huoneessa tai vain toisella puolella sänkyä tuhisemassa. Mutta joku on lähellä ja valmis kuuntelemaan ja piristämään aina kun siihen on pienintäkään aihetta. Se tietää millon pitää sanoa, tehdä tai vaan olla. Se on ihminen, joka osaa piristää mua oikealla tavalla, sanoa ne juuri oikeat sanat tai tulla halaamaan juuri sillä hetkellä kun mä sitä eniten kaipaan.

Sen syli. Sen ääni. Sen hymy. Sen katse. Se.

Tyttö ei voisi olla onnellisempi kenenkään muun kanssa. Mulla tulee vaan niin hyvä olo, kun mä olen sen kanssa. Mä en tiedä miten olen pärjännyt ilman sitä, mutta sen mä tiedän, etten ikinäkoskaan luovu, päästä irti taikka menetä sitä ihmistä.

Kun toinen ihminen laittaa kahden aikaan yöllä viestiä, jossa kertoo, että välittää vaikka mikä olisi, eikä päästä ikinä irti, kun on vihdoin saanut kiinni. Niin tietää, ettei sekään tahdo musta eroon. Että me ollaan tässä vielä kymmenenkin vuoden päästä. Se vaan tietää. Ja sen kuulemma näkee.

Mulle on sanottu, että kun ne näkee kuinka onnellinen mä olen tämän ihmisen kanssa, siihen ei ole mitään vastaansanomista, vaikkei muuten meijän ystävyydestä pitäisikään. Mutta kun mä olen onnellinen.

Sitä on sanottu, että kun sitä vähiten odottaa se tulee kohdalle. Miehet. Se voi olla lähempänä kuin itse uskoisikaan. Enkä mä tai hän olisi uskonut, että me päädyttäisiin tähän. Että me oltaisiin tälläisiä, että meistä voisi tulla jotakin. Koko sana - me - tuntui vuosi sitten niin kaukaiselta. Mutta niin se tuli mun elämään. Ja tässä sitä ollaan. Kun sitä vähiten odotti. Se tuli. Ja jäi. Ja pysyy.

Mä harvoin uskon kenenkään lupauksiin. Mutta tää on se mihin mä uskon. Mä tiedän sen, ettei se ole kuin muut. Siihen voi luottaa. Ettei se petä.

Loppuen lopuksi koko ympärää kiertävän kirjoituksen tarkoituksena oli kertoa, että

Olen onnellinen.

Onnellisempi kuin ikinä ennen.

Enkä anna minkään tuhota tätä.

 

Mutta rakkaat ihmiset, muistakaan toki se, että lopulta, mehän ollaan vain ystäviä...