Aijon taas vaihteeksi palata tähän meijän iänikuiseen ongelmaan ja avautua tänne, mitä siitä tällä hetkellä ajattelen.

Meillä on ihana vertaispari, meijän ystävät nimittäin seurustelevat keskenään. Ovat ensi viikolla olleet puoli vuotta yhdessä. Me ollaan koko tää aika oltu niiden kanssa tiiviisti yhdessä ja seurattu samalla niiden suhteen etenemistä, samalla kun ollaan yrittetty pitää omat välimme kunnossa.

Ne kaksi on ihmiset, jotka ovat kaikkein lähimmin ja aidoimmin päässeet seuramaaan niin meijän elämää kuin myös tätä juttua, et miten me ollaan ja käyttäydytään keskenämme. Kukaan muu ei tiedä tästä niin paljoa kuin ne kaksi. Syynä tähän se, että kun he ovat olleet tän jutun alusta asti mukana, niin meijän ei tarvii selittää niille mitään, ei pelätä taikka niinkuin kaikille muille, niin meijän ei tarvitse esittää ettei tässä muka olisi mitään. Ne tietää kaiken sanomattakin ja se helpottaa meijän molempien elämää huomattavasti. Niiltä ei nimittäin tule kysyviä katseita, jos toinen meistä yhtäkkiä tulee halaamaan tai hymyillään merkitsevästi toisillemme.

Me ollaan puhuttu miehen kanssa paljon tästä parista ja uskallan jopa myöntää, ettemme aina ole kauheen nätisti puhuneet. Lähinnä ihmetelleet keskenämme mutta useimmiten vain ihailemme heidän välistä rakkauttaan ja tietenkin heidän toisilleen antamaan rakkaudenmäärää, sitä miten he pystyvät olemaan niin avoimia toisilleen, kuinka heidän huumorintajunsa menee täysin yksiin ja yksinkertaisesti; kuinka ihana pari he ovat. Ja tässä asiassa yhdyn miehen sanomisii, ettemme anna ikinä heidän erota.

Viime aikoina, kun olen joutunut viettämään suurimman ajan ilman näitä kolmea, mä olen itsekseni pohtinut niitä ja jos on jäänyt joltakin epäselväksi, niin meitä. Mä olen välituntisin sivusilmällä vilkuillut ja ajatellut "ehkä mullakin vielä joskus.." Samala kun olen kironnut miehen mielessäni. Kuitenkin olen samalla pohtinut, että miten ihmeessä he jaksavat olla ihan oikeasti 24/7 toistensa kanssa. Mulla ainakin itselleni on tärkeää saada olla yksin ja rauhassa, ilman että kukaan nyhjää kyljessä kiinni. Ja selväksi on tullut, että mies on tässä asiassa samanlainen kuin minä. Meijän täytyy saada olla erillään, jotta jaksetaan taas kattoa toisiamme.

Mä olen ihmetellyt, miten tuo juttu toimii niillä niin hyvin, kun me ei todellakaan olla lähelläkään tota, vaikka samasta pisteestä ollaan kumminkin periaatteessa lähdetty. Niillä menee hyvin ja mä olen onnellinen niiden puolesta, vaikka myönnän, ettei se välttämättä aina siltä näytä. Täytyy jokaisen ymmärtää, etten mä voi jaksaa kattoa siitä -ahsäootniinihanarakasmäenpäästäsuakoskaanpoispuspus- juttua ihan koko ajan. Onhan se söpöä joo, en mä sillä, mutta se vaan tuo omaan mieleen tän meijän sujumattoman jutun ja siksi sen kattominen saa pinnan joskus hieman kireäksi. Ei ole vaan kiva tajuta kymmenen kertaa päivässä, että meilläkin voisi olla samanlaista, jos. (tosin me ei oltaisi yhtä ärsyttäviä ;D)

Niin piti siis siitä puhumisesta puhua, tossa oli vaan hieman pidempi alustus tällä kertaa. Heillä se juttu menee hienosti, siis juuri nyt tämän puhumisen kannalta. Mä olen nimittäin seurannut sitäkin. Kun toisella on vaikeaa, huono olla tai yksinkertaisesti tahtoo vain puhua, toinen on aina valmiina kuuntelemaan ja oikeesti sen toinen myös puhuu. Toinen kun aloittaa "mikä on?" niin vastaus tulee selvällä suomenkielellä ja ongelmaan mietitään yhdessä ratkaisua. Ja siis molemmat on koko ajan selvillä toisen menemisistä, ajatuksista ja ongelmista. Onhan se kiva joo.

Sitä mä niissä varmaan kaikista eniten kadehdin. Sillä se on ehdottomasti ja edelleen meijän molempien huono puoli. Kun hän tulee mun luokse ja kysyy, mikä mun on, mä vastaan sille "ei tässä mikään. Kui ni? Kaikki on hyvin." Vaikka hän tietää, että mä valehtelen, se antaa asian olla. Kun hänellä on huono olla ja kysyn mikä on, mä useimmiten saan vastaukseksi "kyllä kaikki on huomenna paremmin. Mäkin olen vain ihminen. Ällä huolehdi pikkunen." Ja keskustelut on käyty. Asiat joko ovat seuraavana päivänä paremmin tai sitten ei. Ja sitten ollaan hiljaa.

Mä olen tällä kertaa ilmoittanut haluavani puhua, mutta se on hänen vuoronsa ottaa yhteyttä ja ehdottaa päivää, jos hän haluaa kuulla mitä mulla on sanottavana. Olisi iloinen, että mä kerrankin tahtoisin puhua sen kanssa. Että se on nyt hänestä kiinni, miten me tehdään.

Mä tajusin tänään, kuinka ilkeä mä olen ollut ja kovasti tahtoisin paikata asiat, jos vain mies suostuisi ottamaan muhun yhteyttä ja kertomaan, että tahtoo tavata mut ja puhua.

Mulla on mielialat vaihdellu ylös-alas päivittäin ja päivän aikana monta kertaa. En kyllä yhtään ihmettele, jos se ois vihdoin kyllästyny muhun ja mun puhumattomuuteen.

Mä kumminkin taas tänään totesin, että kaikesta mun vittuilusta huolimatta rakastan sitä. Enemmän kuin ketään muuta, enkä tosiaankaan aijo luovuttaa näin helposti. Varsinkin, kun vihdoin kyselyt meistä on loppuneet, ollaan saatu tietynlainen rauha.

Kyllä kaikki vielä helpottuu, varsinkin jos nyt saataisiin puhuttua asiat halki. Mä uskon edelleen parempaan huomiseen.

Se on kaikki tai ei mitään.

KAIKKI.