Sinä sait valtuudet päättää milloin tämä loppuu.

Tasapuolisuuden vuoksi on oikein, että minä saan päättää miten tämä päättyy.

Ja olen tehnyt omat päätökseni - joka on oikeudenmukainen kaikki osapuolet huomioon ottaen. Mulla ei ole mitään sanottavaa sulle, ei mitään syytä hymyillä tai olla ystävällinen. Kiitos ja näkemiin.

Istuin äsken musiikin soidessa taustalla keskellä räjähtynyttä huonetta ja luin. Luin vanhoja viestejä vuoden puolentoista takaa. Silloin kuin kaikki oli uutta ja kummallista, ajalta jolloin kumpikaan ei tiennyt tulevaisuudesta mitään. Ei osannut edes aavistaa, oli vain se tietty hetki. Piste.

Mä en ollut tajunnutkaan, kohta kolmen viikon puhumattomuuden aikana, kuinka ikävä mulla sua on. Niitä ihania katseita, hymyjä ja kauniita sanoja vuosien takaa. Mä en ollut antanut itelleni lupaa ikävöidä, koska pääaiheena oli unohtaa. Ja jälleen totesin että se on vaikeampaa kuin koskaan olin luullutkaan.

Mä olen ollut tässä tilanteessa liian monta kertaa ja tahdon nyt katkaista tän saatanan kehän mitä me pyöritään. Mä en jaksa käydä tätä joka vuosi uudestaan läpi. Tää toka kerta on niin paljon rankempi kuin se ensimmäinen, jolloin kuitenkin yllätit mut aivan samalla tavalla. Miksi mä olen kuitenkin aina se, jota satutetaan? Eikä joskus olisi munkin vuoro onnistua ja olla onnellinen? Onko se liikaa pyydetty?

Sä oot ainoa ihminen kehen mä olen tukeutunut viimeisen vuoden aikana, ainoa jolle olen avannut suuni edes sen pienen vertaa. Se ainoa, kehen olen aivan täysin luottanut. Se kenestä mä välitin ihan helvetisti. Välillä saan itseni kiinni ihmettelemästä, että minkä helvetin takia? Mikä sussa muka oli niin erilaista kuin muissa? Hitto mä oikeesti välitin susta enemmän kuin kestään ikinä! Saatana.

Alusta alkaen sun hymy on sulattanut mun sydämen. Sitten jutut ja se, että tunsin sun oikeasti kuuntelevan ja ymmärtävän mua. Oliko se sittenkin pelkkää harhaa? Valitsinko sittenkin väärän ihmisen ja petin jälleen itteni? Oletko sä sittenkään niin erilainen kuin muut, vaikka sitä olet niin kovasti väittänyt? Mihin se herrasmiesmäisyys hävisi, joka aluksi oli niin hurmaavaa?

Se hetki äsken tossa lattialla kosketti jälleen liian syvälle. Ne viestit kertoo liian paljon kaikesta, pitäisi hävittää koko kirja, josta ne löytyy. Onko susta jotenkin tosi hauskaa, kun multa häviää pohja tarpeeksi usein? Etkö voisi vaikka vaihtaa välillä taktiikkaa, niin muuttuisi tää leikki vähän kiinnostavammaksi?

Mä en tiedä mikä sussa on. Helvetin vaikea mies sä kuitenkin olet. Enkä mä jaksa edes yrittää minkäänlaista sopua. Riitoihin me päädyttäis kuitenkin ennemmin tai myöhemmin. Toisaalta mä olen ihan kiitollinen tästä. Mä saan jatkaa eteenpäin ilman epätietoisuutta. Sitä paitsi olen itsekin aiemmin tänä vuonna päätynyt siihen loppu tulokseen, ettei tästä olisi koskaan mitään tullutkaan. Liian erilaisia, liian hankalia.

Se etten mä ole sun kanssa tekemissä, on täysin mun oma päätös, eikä siihen ole vaikuttanut kukaan tai mikään. Mun on aina ollut helpompi sulkeutua - senhän sä nyt tiedätkin paremmin kuin kukaan muu. En kuitenkaan väitä, että se on ratkaisusta helpoin. Se on mulle helpompaa kuin olla kuin mitään ei olisi tapahtunut ja jatkaa eteenpäin. Mutta helvetti ei tää helppoa ole. Tää on helpon täysi vastakohta, enkä mä tiedä satuttaako tää sittenkin mua enemmän.

Mä en vaan oikeasti enää tiedä mitä mä sun kanssa teen.