Sen ainoan kerran, kun mä tahtoisin selvitttää asiat oma-aloitteisesti. Sen ainoan kerran, kun mä oikeasti tahtoisin puhua. Sen ainoan kerran, kun mä oikeasti tahtoisin, että joku kuuntelisi mua ja sanoisi, että ymmärtää.

Silloin mä saan ainoaksi vastaukseksi; "Soitit?"

Ai anteeksi olisiko pitänyt olla vain hiljaa, kuten aiemmin?

Mä olen usein käyttänyt lausetta; "noku kyllä sen pitäisi tuntea mut." Se sopii asiaan kuin asiaan.

Sen siis pitäisi tietää millainen mä olen, miten toimin ja käyttäydyn missäkin tilanteessa. Siis voinko mä oikeasti vaatia siltä ihmiseltä tätä pientä asiaa, että se joskus miettisi millainen mä olen ihmisenä. Ei se musta ole paljoa vaadittu. Mutta taitaa kuitenkin olla liikaa.

Mun omien muistikuvien pohjalta, mä voisin sanoa, että sen pitäisi tietää, että mä en osaa olla sille kauaa vihainen ja sen pitäisi tietää, että loppuen lopuksi menen aina itseeni ja otan yhteyttä sekä pyydän anteeksi.

Mä teen omat ratkaisuni sekä virheeni. Loppuen lopuksi myönnän aina, että olen väärässä. Nyt mä olisin taas halunnut tehdä niin, mutta eihän mua enää kuunnella.

Kiitos.

Sun pitäisi jo puolentoista vuoden kokemuksella tuntea mut niin hyvin, etten koskaan luopuisi susta - varsinkaan näin tyhmän syyn takia. Sun pitäisi saada joskus tietää, että rakastan sua enemmän kuin ketään enkä mä tahdo ketään muuta. Tahdon, että olet onnellinen. En vaan aina osaa käyttäytyä kuten pitäisi, vaan teen niinkuin näen parhaaksi - tai itepäisyydeltäni näen olevan oikein.

Mä vaan tahtoisin, että joskus kuuntelisit mitä mulla on sanottavani, jos ei muuta, niin edes lukisit tän kaiken joskus.

Mä tunnen sut niin hyvin, että tiedän ettet tällä hetkellä ymmärrä mua kovinkaan hyvin, etkä käsitä mun käytöstä. Mutta ajatuksenlukijaksi en ole alkanut - kovasti yrittämisestä huolimatta - ja tahtoisin kuulla sulta mitä ajattelet.

Tahdotko jo luovuttaa? Vai vieläkö tämä jatkuu?

Ku mä oikeesti vieläkin rakastan.