Veli palas viime viikon torstaina riparilta. Se purkas tavaroita kassista lattialle. Ja mun silmiin osui vihko, johon ne oli niitä juttuja kirjotellu oppitunneilla. Samanlainen mullaki oli vuos sitte, mut halusin kattoo, et onks se edelleen samantapanen. Lueskelin sitä siinä, veli huomas, et luin sitä ja lähti sit pois.
Mä pääsin vikalle sivulle. Siinä oli veljen elämänkaari. Keskellä viiva, yläpuolella hymynaama ja alapuolella surullinen naama. Viivalla luki lapsuus, nuoruus, oppiminen... Siinä oli vain yksi merkintä. Surullinen asia. Yllätyin, koska luulin, ettei hän muista asiasta mitään. Lapsuuden ja nuoruuden välissä, alhaalla luki: "Siskon aivoverenvuoto." Veli oli kuuden, kun se tapahtui. Nykyään pian viidentoista. Mä luulin, että hän ei muista siitä mitään. Asia oli mulle tosi kamala, edelleenkin, mutta se taisi olla sitä myös veljelle. Ehkä jopa kauheempi, en tiedä.
Vaikkei kukaan muu tunne sitä fyysistä kipua mitä mä edelleenkin, valitettavasti, välillä tunnen, lähimmät ihmiset, jotka oli silloin paikalla, voi tuntea sen sisällään. Mä tunnen sen molemmissa. Asioita on tosi vaikee unohtaa, kun ne on koko ajan käden ulottuvilla, eivätkä pelkästään sisällä. Ton luettuani mä tajusin, etten mä ookkaan ollu ainut, joka on joskus kärsiny. Mä en kestäis, jos veljelle tapahtuis jotain, en mä tajunnu, et miltä se on sen mielestä tuntunu, ku oma, ainut, sisko makaa tajuttoma edessään. Se on varmaan asia, jota hän ei koskaan unohda. Varmaan tosi kauhee näky. Hän, kun oli kotona silloin.

Mä tiedän, että se on ollu veljelle tosi iso juttu, sillä se oli ainut kohta tässä elämänkaareessa. Ei yhtään iloista asiaa, vain yksi surullinen asia. Hän ei ollut maininnut edes vaarin kuolemaan, minkä minä olisin maininnut. Se on vaikuttanut koko perheeseen, mutta mä olen siitä täysin varma, että eniten muhun ja veljeen. Valitettavasti.