Mun puhelin alkoi tärisemään viime yönä kakskyt vaille kakstoista. Mun sydän alkoi hakata ihan älyttömän lujaa ja melkeinpä pelkäsin katsoa kuka mua kaipaisi. Toisaalta mä toivoin, että se olisi ollut mies, mutta kuitenkin pelkäsin jos se olisi hän. Pelko oli onneksi turha, se oli ystäväni.

Mä olen tänään aamulla puhunut lisäksi kahden ihmisen kanssa miehistä ja ihmissuhteiden hankaluuksista, ihastumisesta ja tästä kaikesta, joka on aina yhtä vaikeaa.

Mies ei ole ainoa, kelle mä en osaa puhua. Mulla on henkilökohtaisesti sama ongelma melkeinpä jokaisen ihmisen kanssa, jonka kanssa pitäisi keskustella edes hetki -oikeesti vakavasti- Mä en vaan osaa sanoa, mitä mä ajattelen taikka tunnen. Sitä saa jankuttaa mulle hamaan tulevaisuuteen asti "mä olen tässä, puhu jos siltä tuntuu. Sun pitää puhua." Rakkaat, se ei auta.

Kyllä mä kirjoittaa osaa. Mun on helppo vain kirjoittaa "mulla on huono olla, koska..." Mutta miksi sen sanominen ääneen on niin vaikeaa? Toisaalta ajattelen, että olisi vain helpompaa, jos antaisin tän blogin miehen tietoon, se oikeesti ymmärtäisi mua niin paljon paremmin. Mutta jos mä en osaa sanoa asioita ääneen, en mä halua että se pystyy niitä täältä lukemaan, kun se tuntuu jotenkin.. Liian helpolta, liian yksinkertaiselta ratkaisulta.

Ja mähän en koskaan ole ollut mitenkään helppo taikka yksinkertainen. Ei mä olen se kaikista monimutkaisin ja vaikein, mä olen se joka ei todellakaan mene siitä missä aita on matalin.

"Miten toi teijän tilanne? Mikä fiilis? Onko se nyt yksin sun? Ootteko te puhuneet? Teijän pitää puhua!"

Te voitte kysyä multa ihan kuinka paljon tahansa, mikä mulla on, mutta jos te haluatte rehellisen vastauksen, älkää kysykö sitä. Jos te kysytte, te löydätte vastauksen täältä. Jos te ette kysy, mä kerron sen itse.

Monesti ihmiset ovat ihmetelleet, varsinkin viime aikoina, syitä tähän mun ja hänen puhumattomuuteen sekä meijän tapaan selvittää asioitamme. Mä uskon miehen syiden liittyvän siihen, että hän pitää mua niin pienenä, hentona, tietyllä tapaa heikkona ja niin viattomalla, ettei tahdo sotkea mua hänen ongelmiinsa, koska tietää että mä stressaa muiden asioista tosi paljon ja menen huolesta ihan sekaisin.

Mä periaatteessa ymmärrän. Sen ei tarvitse sanoa kuin muutama sana ja mä menen ihan sekasin, liittyen siis hänen ongelmiinsa. Joten kyllä mä tajuan hänen ajatkuksensa liittyen tähän "se mitä ei tiedä, ei voi satuttaa." Nimittäin kyllä mulla menee paljon paremmin, kun mä en tiedä kaikista hänen murheistaan. Mutta en todellakaan siis tällä tarkoita, etteikö hän voisi mistään asioista mulle puhua, tottakai mä kuuntelen jos hän kokee sen tarpeelliseksi ja haluaa kertoa mulle asioistaan. Vaikka joskus siltä näyttää, en mä ihan helposti rikki mene, oon nimittäin jo nytten selvinny niin monista asioista.

Vaikeampi sitten on löytää syitä siihen miksi mä en puhu. Se on monimutkainen ja monisyinen asia. Eikä suurin osa syistä edes liity itse mieheen, tai ylipäätänsä siihen kenelle olen puhumassa. Ne on lähinnä omia henkilökohtaisia asioita, jotka vaikuttaa tähän ko. asiaan. Mä teen tästä asiasta vaan liian monimutkaista, mutta ei se ole ainakaan ihan lähipäivinä helpottamassa. Tässä asiassa olen täysin päinvastainen kuin ystäväni, nimittäin mitä enemmän opin tuntemaan ihmisiä, sitä enemmän sulkeudun ja jätän asioita sanomatta. Mä en vaan voi sille mitään.

Muutamia syitä tähän väliin kerrottaessa, niin mun vaikeus luottaa ihmisiin, se etten tahdo ihmisten oppivan tuntemaan mua ihan oikeesti, en tahdo kenenkään huolehtivan musta koska haluan pärjätä yksin, menneisyys sen suhteen etten ole ikinä oppinut puhua kunnolla kenellekään ja olen aina selvittänyt asiani itekseni ja oikeesti pärjännyt hyvin ja pelkään edelleen sitä, että se jättää mut. Tässä nyt joitan mitkä päällimäisinä tulevat asiasta mieleeni.

Ja meidän tavasta selvittää asiamme. Mä tiedän, että meijän täytyy oppia puhumaan toisillemme, mutta kun ollaan tässä asiassa molemmat samanlaisia, niin tähän oppiminen on oikeesti tosi pitkä prosessi. Ja kun mä ihan oikeesti tiedän sen, niin mä en jaksa montaa kertaa päivässä kuulla sitä "teijän pitää puhua" kun se ei auta tätä tilannetta ollenkaa! Se tuo mulle vaan huonomman fiiliksen, kun musta tuntuu että olen ihan kauhea ihminen, kun en puhu. Me selvitetään tällä hetkellä asiamme juuri tälleen omalla tosi omituisella tavallamme ja kyllä meijän välinen suhde oon ihan yhtä omituinen, mut entäs sitten. Me ollaan pärjätty ihan hyvin tähän asti tälleen, joten miksi tätä muuttamaan, kun molemmat voi olosuhteisiin nähden ihan hyvin. Ihan oikeasti. Me vittuillaan toisillemme enemmän kuin varmaan kukaan on oman suhteensa aikana koskaanikinä sanonut ja me ärsytetään toisiamme koko ajan ihan syyttä, mutta koittakaapa ite elää tälläisessä tilanteessa yli puoll vuotta ja tulkaa sen jälkeen sanomaan että te ootte edelleenkin ihan niin kuin ennen ystävinä ja kohtellette toisianne ihanasti.

Se johtuu ihan vaan tästä tilanteesta. Oikeesti ei me vittuiltas toisillemme näin paljoa ja näin pahasti, jos me ei välitettäs toisistamme näin paljoa. Se on meijän tapa, niinkauan kun me ollaan tälleen. Ja siitä en tiedä, mutta ainakin omasta puolestani voin sanoa, että sekin on vaan tietynlainen puolustuskeino tätä kaikkea vastaan. Ettei tarvitse näyttää mitä ihan oikeasti tuntee.

ja kyllä me osataan ihaniakin toisiamme kohtaan olla, mutta siitä taas tietää että toisella on jotakin mielessä ja kohtaa tulee taas jotakin ei-niin-mukavaa vastaan. Mutta mä olen jo tottunut siihen. Joskus vaan joutuu tilanteeseen, missä sä et yksinkertaisesti saa sanoa ääneen mitä ajattelet, vaan sun on pakko leikkiä jotain ihan muuta. Joskus, vaikka kuinka sitä itse tahtoisi, pitää olla kuin ei olisi ja ei tahtoisi, kun se ei ole mahdollista syystä tai toisesta.

Joskus.

Kyllä mä vielä joskus sanon sille ja muillekin mitä todella ajattelen, mutta ennen sitä. Te saatte lukea mun todellisista ajatuksistani täältä tai päätellä ne mun sanomisista ja vittuiluista.