On olemassa niitä onnellisia hetkiä, jolloin on tyytyväinen omaan elämäänsä ja omiin valintoihinsa. Hetkiä, jolloin kaikki tuntuu sujuvan, eikä mikään kaduta.

Sitten on niitä hetkiä, jolloin omaan sisimpään iskee aivan tajuton ikävä. Ikävä jotakin tiettyä ihmistä, paikkaa tai tilannetta kohtaan.

Mä olen suurimmaksi osaksi lopettanut menneisyyden muistelemisen, sillä se on yleisesti aina aiheuttanut kovan ikävän tunteen. Nykyisin poden kuitenkin ikävää enimmäkseen aamuisin, koska unissa viilettää ihmiset, joista en muuten kuule mitään.

Mä en pyydä anteeksi, jos tiedän miksi toimin kuten toimin. Olen itsepäinen ihminen ja ajattelin useasti asiat eri tavalla kuin kanssaihmiset, joten moni ei ymmärrä tekojeni taustoja. Jos kuitenkin jossain vaiheessa toimintaani koen tunteen, etten tiedä miksi käyttäydyn kuten käyttäydyn, ymmärrän että kohdalleni on sattunut se ikävä hetki, että olen toimimassa väärin ja minun pitäisi pyytää anteeksi. Tällä hetkellä elämässäni ei ole sellaista tunnetta.

Mulla on vain niin älytön ikävä.

Olen yrittänyt vähentää sen äänensanomista niille muutamille harvalle ihmiselle, jotka tilanteestani kaiken tietävät, sillä he vain jälleen huolestuisivat siitä mihin suuntaan olen menossa. Ei, en ole menossa mihinkään suuntaan. Vaikka ikäväni olisi kuinka kova, en ota kehenkään nimeltä mainitsemattomaan henkilöön yhteyttä.

Se on vain niin kamala tunne.

Vaikka tiedänkin, että aiheutan tämän tunteen itse itselleni, se tuntuu niin pahalta. Teen itse elämästäni vaikeampaa kuin se muuten saattaisi olla. Mutta tällä hetkellä mielestäni on parempi kärsiä kovasta ikävästä, kuin riuduttaa ja satuttaa itseään henkisesti ko. henkilön vierellä.

Kyllä mä olen useasti kahden vuoden aikana miettinyt, että mitä helvettiä mä oikeasti teen ja toiminko oikein. Olen kuitenkin koettanut kaikki mahdolliset vaihtoehdot ja valinnat hänen kanssaan läpi, joten se on joko tai - kaikki tai ei mitään.

Ei mitään. Eikä kehenkään satu enää yhtään enempää.