Lopettelin tänään työpäivää ja roudasin tavaroita kohti matalaa varastoa. Olin jo voiton puolella, kun nostin pääni liian aikaisin ja kolautin takaraivoni aivan täysiä betonipalkkiin.

Viime aikoina on mennyt tosi hyvin. Nautin siitä mitä teen, pärjään ja osaan. En ole ajatellut menneisyyttäni kuin muutaman kerran.

Ja tänään. Kotimatkani ajan mietin mikä on kamalinta mitä voisi tapahtua ja mitä teen jos näin tulisi käymään. Osaanko soittaa itselleni ambulanssin, mitä tarvitsen mukaan. Entä jos en kykene soittamaan apua?

Kotona googletin ja etsin jälleen vastauksia. Kuten viimeksi, en niitä tälläkään kertaa löytänyt. On vaikea selittää kenellekään mitä itse tuntee. On vaikea edes kertoa, että ikävöi tai että on onnellinen. Vielä vaikeampaa on kertoa kuinka paljon pelkää.

Pelko, aivan kuten onni tai suru, on osana normaalia elämää joka päivä. Välillä heikompana - joskus niin vahvana, ettei pysty tekemään tai ajattelemaan mitään muuta. Joskus pelkää niin paljon, ettei tiedä miten jaksaa jos pelko käy toteen. Joskus ei edes ajattele koko asiaa.

Mä olen ollut terveenä kaksitoista vuotta. Ainoa toiveeni on, että saan olla vielä seuraavat kaksitoista vuotta. Ja sitten katsotaan taas asiaa uudestaan.

Tänään kävi mielessä, että entä jos tää kolaus oli riittävä syy uusiutumiseen. Osaan vahtia itseäni ja seurata oireiden ilmestymistä nykyisin paremmin.

Mutta kuka poistaisi tämän pelon tunteen, jotta voin nukkua yöni rauhassa?